On tiettyjä asioita jotka estävät huomaamasta arjen pieniä iloja ja korostavat vain negatiivisia tuntemuksia. Mä en varmastikaan ollut mitenkään inspiroivaa seuraa vuosi takaperin kun wege-juna jyskytti raiteillaan eteenpäin. Tänään henki kulkee vaivattomasti, räkää irtoaa kohtuullisesti ja ainoastaan vasempaan silmään hiukan sattuu. Näin on Jannen hyvä olla, tietenkin olosuhteet huomioonottaen, koska ihminen on ahne ja haluaa aina vain enemmän, nopeammin, korkeammalle.Mä olen lukenut joitakin kirjoja. Niissä on yleensä joku erikoinen, "ajatuksia herättävä" intro, joten nyt kun olen hoitanut sen pois päiväjärjestyksestä voinkin siirtyä itse asiaan. Mihinkäs mä viimeksi jäinkään?
Niin, se uusi työpaikka. Ideahan oli hieno; mennä bakteereja ja pöpöjä piiloon puhelimen taakse. Siihen luuriin olisi vain pitänyt pystyä puhumaan faktatietoja useasta eri tuotteesta, vieläpä luontevasti - suorastaan vakuuttavasti. Eipä aikaakaan kun tajusin etten osaa. Mähän tipuin tuotekehityksen kelkasta reilut viisi vuotta sitten jo omalta ydinosaamisalueelta, joten tämä uusi laajennettu tuoterepertuaari tuntui täysin ylivoimaiselta sisäistää.
Tiesin kyllä itse, ihan tasan tarkkaan, minkälaisia tuloksia siinä hommassa pitäisi tehdä annetussa aikaikkunassa, mutta kun mikään mitä olin tehnyt aikaisemmin face-to-face ei tuntunutkaan toimivan puhelimitse. Parissa viikossa jo ymmärsin miksi ihmiset ylipäätään syövät ahdistuslääkkeitä. Onneksi pomot kuitenkin vihelsivät pelin poikki ja antoivat kenkää. Kiitos Jossu ja Maija, mä olisin mennyt ihan rikki ilman teidän päätöstä.
Palasin myymälään kohtaamaan flunssavirukset ja muut haittaeliöt. Viime ajat ovatkin Espoon Suomenojalla olleet kotoisia, enkä ole vielä sairastunut mitenkään. Asiat tuntuvat sujuvan wanhaan hyvään malliin. Yllättävää huomata kuinka paljon kaipasin duunissani kävelyä tai liikkumista ylipäätään. Puhelinpalvelussa kun piti partioida koko ajan työpisteellä valmiina vastaamaan puheluun ja käyttämään tietokonetta. Nyt mä saan mennä ympäriinsä, nostella tavaroita ja näprätä milloin mitäkin. On pölyä, kipeää selkää, hikeä ja kirosanoja, mutta sellaista sen pitääkin olla. Arjen. Suunitelma on loppuvuosi jatkaa tällä nykyisellä meiningillä, mutta mitä tapahtuu ensi vuoden alussa? Miksi mä kysyn tätä samaa joka vuosi?
Viime syksyn sairastumisen matkamuistoina pääni vasen puoli toimii edelleen vajavaisesti. Vasen silmä kyynelehti runsaasti ilman minkäänlaista kontrollia ja vasemmasta korvasta hävisi korkeiden äänien kuuleminen. Oletin että nuo vaivat olisivat hävinneet kunhan tauti palaisi taas lepotilaan, mutta niin ei vain käynyt. Minullahan oli jo tosiaan vaikeuksia kuunnella niitä asiakkaiden puheluja, vaikka kuulokkeet olivatkin päässä.
Suurissa tiloissa, kuten myymälässä, joissa on hieman kaikua ja taustahälinää, minun on vaikea saada sanoista selvää. Ihmisen kuulo, kuten näkökin, on stereo. Sellainen on kaikilla saalistajilla, jotta ne pystyvät arvioimaan saaliin paikan ja etäisyyden. Mä en pysty paikantamaan duunissa korkealla tajuudella toimiva hälyttimen paikkaa tai sitä, että minulle ylipäätään puhutaan jostain takavasemmalta, varsinkaan hieman kauempaa. Montakohan asiakasta onkaan yrittanyt saada huomiotani vain nähdäkseen loittonevan selkäni? En tiedä.
Kyynelehtiminen on rasittava vaiva, sitä kun ei voi oikein ennakoida tai estää, silmä vain tulvii. Kuivaksi pyyhkimiseen ei aina ole ollut nenäliinaakaan tarjolla, joten se on täytynyt suorittaa välillä hihalla tai paljaalla kädellä. Siinä on sitten suorastaan käsinkosketeltava riski saada bakteereita limakalvoille.
Muutenkin vitutti kun pienikin tunteita herättävä tarina, tapahtuma, musiikkipätkä tai kissavideo vieräytti kyyneleen automaattisesti poskelle.
Vaikka en ollut syntynyt vielä vuonna 1965, enkä ole edes tummaihoinen tai mitenkään uskonnollinen, niin Martin Luther King:in mustien tasa-arvotaistelusta ja marssista Selman kaupungista Montgomeryyn tehdyn elokuvan tunnuskappale on saanut silmäni kastumaan joka kuuntelukerta. Tämä biisi lienee liikuttava ihan aidosti, oli mun silmässä vikaa tai ei.
Ensimmäisen kerran kävin silmäkirurgian laitoksella toukokuun alussa, arvelivat että kyynelkanava on tukossa. Olivat samaa mieltä elokuisen käynninkin jälkeen. Lokakuun alussa menin operaatioon, jossa silmäkulman kyynelpisteestä viedään silikoniputki nenään. Kotoa lähtöä tehdessäni huomasin että Omega-rasvahapot lisäävät verenvuototaipumusta, joten se olisi pitänyt pistää tauolle kuukausi ennen leikkausta. Olin juurikin ottanut pullosta huikan ja saatoin vieläkin maistaa Lysi-omegavalmisteen suussani. "No ei ne sitä kuitenkaan kysy." Kysyivät ne.
Operaatiohuoneessa alkoi vähän ahdistamaan, kun joka ovesta tuli jotain paskaa tupaan. Mut pistettiin makaamaan "pöydälle" ja ilmeisesti ne köyttivät mut siihen käsivarsista kiinni. En ihan ehtinyt huomaamaan tällaista pikku yksityiskohtaa varmaksi, koska sain samaan aikaan puudutuspiikit nenääni, kirveliviä puudutustippoja silmiini ja yksi hoitaja etsi vasemmasta kädestä kanyylin neulalle sopivaa verisuonta. Samalla kun se harjoittelija tipautti kolmannet tipat molempiin silmiini ja sai ne kyynelehtimään, suorastaan tulvimaan, huusi kättäni arviova nainen: "Kohta sattuu!" Olet muuten vähän myöhässä uutisesi kanssa. Sitten se pisti.
Ilmeisesti lääkäri työnsi putken ensin silmän vierestä kyynelkanavaan ja veti sen jollain työkalulla nenän kautta paikalleen. Ainakin jotain se klyyvariini tunki, eikä se(kään) ollut miellyttävä kokemus.
Lopulta sain kulmäpussin silmääni ja hetken päästä kahvia. Kahvi vietiin parin hörppäyksen jälkeen pois, koska hoito-ohje kielsi kuumat juomat ja ruuat. Sain pillimehun. Odotin että olisin aivan kauhean näköinen ja puoli naamaani olisi mustelmilla. Peiliin kurkattuani totesin ettei näin ihan ollutkaan, ei näkynyt mustelmaa.
Papereita tutkiessani huomasin että minun pitäisi ottaa hoitaneeseen yksikköön yhteyttä jos silikoniputki on noussut silmäkulmasta häiritsevästi silmään päin. Putkea ei saa itse katkaista.
Kohta on viikko operaatiosta takana, enkä ole vielä huomannut muutosta aikaisempaan. Silmä valuu kyyneliä ja korva ei vieläkään kuule kunnolla. Nyt sitten kerään rohkeuttani huhtikuulle 2016, silloin putki otetaan pois ja sama rumba lienee taas edessä.
*Hei jätkä, eihän tässä ollut mitään hammaslääkäristä!*
