"Mä en ole oikeasti sairas, vaan mun alitajunta huijaa mun kropan reagoimaan keksittyihin oireisiin."
Näin mietin ääneen perjantaina 31.5.
Maanantai 27.5.
Puolentoista tunnin töissäolon jälkeen alkoi oloni muuttua pahoinvoivasta päänsärkyiseksi. Pyyhin hikeä otsalta, puhaltelin, kävin juomassa ja yritin röyhtäistä oksettavan tunteen pois vatsasta - ei auttanut.
Tunnin kärvistelyn jälkeen piti antaa periksi ja lähteä kotiin ihmettelemään äkillistä olotilan muutosta. Tällaista ei ole ollut pitkään aikaan. Askel kohti parkkipaikkaa oli hieman horjuva ja taisinpa välillä pysähtyä miettimään minne olin menossa. Autossa istuin varmaan minuutin toinen jalka oven ulkopuolella ja odottelin oksennusta. Sitä ei tullut, joten minä lähdin ajamaan. Kotona olo normalisoitui tunnissa ja seuraavana päivänä duunissa kaikki sujui taas kuin mitään ei ollut tapahtunutkaan.
Keskiviikko 29.5.
Nyt riitti puoli tuntia työmaalla. Kykin ja kumartelin ensitöikseni lattialle levitetyn kotiteatteripaketin kaiuttimen ja pahviroskien kanssa. Pään ylös-alas-liike laukaisi tuon mysteeritaudin samantien yhdistettyyn päänsärky- ja pahoinvointitilaan. Pomo huomasi kalpean naamani ja kehoitti hakeutumaan hoitoon. Työterveystalolle mars!
Tuntematon lääkäri suoritti pakolliset mittaukset ja korvan ja kurkun tarkistuksen. Sitten kokeiltiin niskan liikkuvuutta, se oli jäykähköä. Kumivasaralla hän koputteli mua monestakin kohtaa ja löysi sitten jalkapohjastani ällistyttävän, suorastaan kivuliaasti kutiavan pisteen. En osannut yhtään varautua moiseen yllätykseen ja melkeinpä reaktiomaisesti potkasin tätiä. Kun hän painoi piikkipallonsa uudestaan jalkapohjaani vasten mietin vakavissani tähtäyspistettä.
Hän arveli että oireita aiheuttavat ainakin kireät hartialihakset sekä tasapainoaistin sekoaminen pään liikkeistä poimiessani tavaroita lattialta. Korvassani oleva paineentasausläppäkin oli jäänyt taas vaihteeksi auki joten se heitettiin samaan oireläjään mukaan. Minulla kuulemma erityisen levottomat jalat - kireät lihakset mutta löysähköt nivelet. Johtopäätökset johtivat loppuviikon mittaiseen sairauslomaan ja lääkkeeksi sain Dolan-merkkistä särkylääke & lihasrelaksanttia. Jännää! Mietin tuleekohan paskat housuihin, jos se vaikka vaikuttaa sulkijalihakseenkin. Ei tullut ja huono olokin hävisi parissa tunnissa, mutta pistihän se aivot tyhjäkäynnille ja alkoi väsyttämään ihan perhanasti.
Seuraavana päivänä mua alkoi epäilyttämään koko "sairaus", olin varma että tauti esiintyy ainoastaan työpaikalla, enkä ole siis kotona oikeasti sairas. Myytinmurtajat hengessä päätin lähestyä ongelmaa tieteellisesti, vaikka minulla ei olekaan Buster-kolaritestinukkea. Päätin turvautua ihmiskokeeseen. Vedin siis lenkkarit lenkkarit jalkaan ja sykevyön rintaan kiinni - sairaathan eivät voi juosta. Nerokasta!
Aurinko paistoi helteisesti kun hölkkäsin Klaukkalan taajaman läpi ja aluksi asiat tuntuvat sujuvan. Neljän kilometrin jälkeen totesin olevani vähintään yhtä pehmeässä kondiksessa kuin HCR:n puolimatkassa ja kuuteen kilometriin loppui juoksu totaalisesti. Kiviä potkiskellen kävelin kiukkuisen uupuneena kotiin ja suihkuun. Nupissa juskytti, keuhkot huusivat hoosiannaa ja vitutti aika tukevasti, niistä mun sinisistäkin kilpatossuista oli kulunut kantapään kulutuspinta puhki. Enhän tietenkään voinut mitenkään muulla tavoin todistaa tätä itselleni, mutta uskottava se kai on;
mä olen heikossa hapessa myös kotioloissakin.
Loppuilta menikin voivotellessa ja tormäillessä seiniin, joten vedin kipurelaksantin naamariin ja sänky kutsui jo pari-kolme tuntia normaalia aikaisemmin; tosin mä heräsin sitten viideltä ja lähdin pelaamaan jalkapalloa Klaukkalan urheilukentälle.
No en tietenkään, vaan olohuoneeseen pleikkarilla Fifaa.
Lauantai 4.5.
Ankea näky avautuu ikkunasta pihalle, keli näyttää harmaalta ja kylmältä. Myöhäsaamiainen katoaa sisuksiini kymmenen aikoihin, jonka jälkeen alan kasaamaan juoksutamineita keoksi eteisen lattialle.
Mä olen pitkällisten pähkäilyjen jälkeen päätynyt tavoiteaikaan 2:16:00, sen kohdalle kun saisin kellot pysäytettyä niin olisin sankari. Ainakin uskottelen itseni luulemaan niin. Se olisi minuutin / kilometri hitaampi vauhti kuin viime vuonna, jolloin koko reitin keskinopeuteni oli 5:29 min/ km. Vuosi sitten oli kisakondikseni huomattavasti tukevammalla pohjalla kuin nyt seisoessani lähtökarsinassa Tuomon ja hänen kaverinsa Janin kanssa nyt.
Kuka tästä kolmikosta näyttää nopeimmalta? Väärin, se on Tuomo tuossa keskellä.
Viime vuoden treeneistä saatte muistutuksen lukemalla vanhoja kirjoituksiani; hyvinhän ne menivät silloin. Viime syyskuusta laskien minulla on nyt takanani ainoastaan neljä vähintään kymmenen kilometrin lenkkiä sekä pari onnistunutta vauhtiharjoitusta. Jokunen kävelyksi mennyt yritys on myös tehty, mutta niistä en niin välittäisi enää mainita. Vuosi sitten HCR:n jälkeen alkoi puoli vuotta kestänyt terveyden alamäki, joka lopulta johti taudin uusiutumiseen. Lääketiputuksista on nyt kulunut puoli vuotta ja täällä sitä seisoskellaan; juoksutrikoot jalassa. Onneksi aurinko oli kuitenkin tullut säätiedotuksen mukaisesti esiin, ilmahan oli jo suorastaan lämmin.
"Minuutti aikaa lähtöön!" Kuuluttujan ääni aiheuttaa vaistomaisen reaktion vilkaista ranteeseen. "Ai perhana", mä en muistanut laittaa virtuaalijuoksiaa Garminiin kirittäjäksi, joten täytynee siis vetää fiilispohjalta. Mä tiedän että Tuomo ja Jan jahtaavat omia ennätysaikojansa, joka tarkoittaisi myös omalle ennätykselleni huimaa parannusta, jos aikoisin pysyä heidän vauhdissa. En aikonut.
Lähtötorven törähdyksestä kuluu minuutti neljätoista, kunnes pääsen ruuhkan mukana ylittämään lähtöviivan chip-anturit ja ajanoton nettoaika voi pyörähtää käyntiin. Ihmisvirran mukana juoksu tuntuu vuotta aiempaa kokemusta helpommalta, mutta minullahan ei olekaan nyt niin kiire päästä eteenpäin. Seurailen välillä kuinka kauas Tuomon lippis on loitonnut minusta. Ensimmäinen kilometri on suoritettu ajassa 5:28 - Hyvä napakka alku! Olen tuossa vaiheessa kadottanut kaverini ihmisvilinään ja autuaasti unohtanut että suunnitelmani oli edetä 6:29 min/km.
Töölönlahden ruuhkainen kierros, mielenosoittajapultsarit jotka vaativat kannabista Alkoon, pari jyrkkää nousua sekä puikkelehtimiset metsikössä pitäisivät hidastaa vauhtia, mutta Garmin väittää toisen kilometrin ajakseni 5:13 min - huisaa. Se mihin en hoksannut kiinnittää sillä hetkellä huomiota oli pulssi. Se oli noussut tuolla kilometrillä 176:een. Kolmas ja neljäs kilometri kierrättivät reittiä Kaisaniemenlahden ja Eläintarhan lahden rannoilla. Aikaa ja pulssia kului 3) 5:47min (177 bpm) ja 4) 5:26 (176).
Nelosen täytyttyä tuli ensimmäinen juomapiste - ja tarpeeseen. Suu oli jo kuivunut ja banaanikin olisi maistunut, jos sitä olisi ollut tarjolla. Valitsin veden Gatorade:n sijaan, koska pitkin aamua tissuttamani urheilujuoma hölskyi vieläkin vatsassa. Siinä sitten taiteilin hölkäten muovimukini kanssa hetken aikaa, koska en halua tiputtaa askellusta kävelyksi. Siitä minulla on huonoja muistoja, kun jalat eivät enään uudestaan suostuneet yhteistyöhön. Heitän tyhjän mukin pois ja lähden kiihdyttämään raiteiden mukaisesti kohti pohjoista. Silloin mä tajuan kauhukseni ettei kaikki olekaan kohdallaan.
Mun jalat ovat ihan hyytelöä. "Peli on menetetty" ajattelen, en pysty lisäämään nopeuttani ilman tuskallisia ponnistuksia. Tajuan että voimat ovat kadonneet täysin, mutta miten se on mahdollista? Eihän takana ole vasta kuin neljä kilsaa, joten tarjolla on luvassa enään itkua ja hammasten kiristystä. Tunne kropassa on typerryttävän lamaannuttava ja se iski kymmenen kilometriä liian aikaisin.
Marjo odottaa kameran kanssa ennen viiden kilometrin kohtaa, joten vedän hänen ohi huolettoman näköisenä kättä keilauttaen ja jatkan taas sitten asioiden märehtimistä. Mä en oikein osaa kuvailla niitä tuntemuksia, mutta mä jouduin kärsimään jokaisen ottamani askeleen. Normaalisti tässä vaiheessa kroppa olisi tottunut jo juoksurytmiin ja asiat sujuisivat ikään kuin autopilotin ohjaamana, kunnes jossain viidentoista kilometrin kohdalla voimat alkaisivat tällä tavoin ehtymään ja tämä kamppailu itseni kanssa vasta käynnistyisi - matkani piteni juurikin kaksinkertaiseksi.
Viides kilometri taittuu ajassa 5:58 (177 bpm), mutta en väsymykseltäni juurikaan noteeraa asiaa. Yritän muistella reittikartan mutkia, jotta keksisin parhaan paikan jättää tämä typerä jolkottelu kesken. Kuudes kilometri oli lohduton taivallus ja yritin huijata itseäni uskottelemalla saapuvani kolmasosamatkaan. Huono idea, koska juurihan minun piti päässäni laskea mikä on oikea kolmasosa matkasta, jotta pystyisin kusettamaan itseäni. Odotan urheilujuoman imeytyvän ja toivon pelastavaa ihmettä. Masennustani lisää myös ohittavien juoksioiden jatkuva virta oikealta ja vasemmalta. Yhtäkkiä viereeni ilmestyy pitkäsäärinen kaunotar jonka hajuveden tuoksu murtaa horroksen ympärilläni. Pelastus. Evoluution kehittämin vaistoin ryhdistäydyn ja pysyttelen kukkaistuoksuisen tytön vanavedessä puoli kilometriä, kunnes maitohapotus jalossa pakottaa päästämään "saaliin" karkuun. Vanhuus tulee yksin - minusta ei ole enään juoksemaan nuorten naisten perässä.
Kengänpohjat alkavat jo raapimaan soraa kesken askelluksen ja mä olen juossut jo pitkän matkaa lysyssä, enkä voi sille oikeastaan mitään. Jengiä pyyhältää ohi enkä voi sillekään mitään; this is not the real me. Kahdeksassa kilometrissä nappaan mukillisen Gatorade-urheilujuomaa jotta saisin edes himppasen energiaa, rautaa, maksaa ja vitamiineja. Ei tuntunut missään, mitä nyt suu kostui pitkästä aikaa.
Yhdeksäs ja kymmenes kilometri olivat suuren vitutuksen aikaa. Miten on mahdollista, että yli metrin leveällä perseellä varustetut naiset, jotka vielä juoksevat typerän näköisellä tyylillä, voivat mennä minusta ohi? Minullahan on sentään jumalainen pitkänmatkanjuoksijan vartalo. Aikomani keskeyttäminen on enemmän kuin lähellä, mutta nyt paikka oli äärimmäisen huono. Tuolloin liikuin Pasilan pohjoispuolella, joten paluumatka olisi mahdollisimman pitkä. Oli vain pakko mököttää muiden perässä hiihdellen.
Puolimatkassa yritin ottaa itselleni myös sykemittariini väliajan, mutta onnistuin lähinnä sotkemaan koko hyvän systeemini. Kilometrit kuudesta kymppiin kuitenkin sujuivat numeroilla mitattuna seuraavasti: 6) 5:36 min/km (175 bpm) 7) 5:41 (177) 8) 5:55 (176) 9) 6:08 (173) 10) 5:57 (175). Huomatkaa ettei pulssi ole lähdon jälkeen laskenut alle 170:nen. Ensimmäisen kymppi tuli ajassa 57:08 min ja 10,5 km 1:00:03 (2012 - 54:24 min / 56:58 min).
Askel 11417 oli yhtä tuskaa, samoin askel 11418, mutta seuraava olikin jo vähän helpompi, 11420 palautti takaisin synkkään todellisuuteen... Voisin alleviivata sitä tietoisen tuskaista tunnetta omien henkisten ja fyysisten voimien ehtymisestä melkeimpä sadan metrin tarkkuudella, mutta uskon asian tulleen teille selväksi. Omasta mielestäni olin taapertanut hädin tuskin kävelyvauhtia, mutta oikeastaan nyt, kirjoitushetkellä, tajuan mitä siellä metsän siimeksessä oikeastaan tapahtui. Harmi etten juostessani tajunnut lyöneeni tiskiin kevään kuntooni nähden aivan huikeaa aikaa. Kolme viikkoa aiemmin juoksemani kympin "ennätys" oli 56:11 ja nyt jäin siitä ajasta alle minuutin. Tosin mitalin toinen puoli oli voimavarojen äärirajoilla ja jopa ylikin liikkuminen.
Jotta tämä olisi kaikille juoksusta ja kilometriajoista vähemmän kiinnostuneille mahdollisimman piinaavaan, esitän omatekoisen vauhtianalyysini viime vuoteen verrattuna. Viisi ensimmäistä kilometriä, olkaa hyvät. Huomatkaa kuinka kovaa mun pumppu on 2013 kiertänyt koko ajan, sekä vauhdin sakkaaminen kahden kilometrin jälkeen.
Taival siis jatkui ja ajattelin keskeytystä ainakin viidennenkymmenennen kerran, mutta kuten aiemminkin jatkoin via dolorosaani eteenpäin. Vaikka tuossa jo surkuttelin etten tajunnut juostessani vetäväni näinkin nopeasti, en tiedä kuinka pitkälle tiedon aiheuttama hyvä fiilis auttanut minua loppupeleissä. Olisi vain pitänyt aloittaa rauhallisemmin - mukava alkumatka takaa mukavan loppumatkankin.
Luulin siis edelleen matelevani eteenpäin, mutta tahtia oli pakko silti laskea. Vauhti putosi mutta pulssi ei, joten asian varsinainen hyöty jäi saamatta. Pumppu, keuhkot ja jalat työskentelivät vieläkin kiinnileikkaamisen rajoilla: 11) 6:15 (175), 12) 6:30 (173), 13) 6:16 (172). Kolmessatoista kilometrissä Pikku Huopalahden kierroksen alussa oli toiseksiviimeinen juottopiste; vesimuki kantoon ja taaperrus jatkui. Neljästoista kilsa oli nääntymisen alkusoittoa, ensimmäisen kerran pulssi putosi alle 170:n ja vauhtikin laski 6:58 minuuttiin. Se oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun vauhti tippui alle tavoiteajan, mutta ei ainoa.
Mä huomasin että melkein kaikilla mua ohittavilla tyypeillä on eriväriset hintalaput rinnassa kuin minulla; siis nää ovat lähteneet kymmenen minuuttia mun jälkeen. Niistä nopeimmat olivat ohitelleet mua jo varmaan parin kilometrin ajan, joten nyt yhä lisääntyvä tuuppiminen ja töniminen tarkoittaa varsinaisen keltaisten invaasion alkaneen. Viidestoista väliaika napsahtaa Garminin näytölle 15) 7:25 (162), mutta sekään ei aiheuta minkäälaista reaktiota väsyneessä mielessä. Mä vain tuijotan parin metrin päähän eteeni ja jatkan hiipuvalla vauhdilla "läpsyttelyäni".
Kuudestoista kilometri kuluu tossujani murehtiessa, ne ovat nyt ne samat joiden juoksemattomuutta murehdin taudin puhkeamisen aikoihin. Ne ovat myös ne samat joiden perään haikailin viime vuonna tuskallessani ohuempipohjaiset tossut jalassani. Nyt ongelmia on kaksi. Oikea ja vasen - heh heh, ei vaan sukat. Mä olen juossut talven polvipitkillä kompressio-sukilla, ja nyt vedin jalkaani lyhytvartiset juoksusukat. Huomasin heti laittaessani kengät jalkaan niiden olevan paksummat kuin talvisukkani, joten tässä matkan edetessä lämmöt jaloissani ovat nousseet kiehumispisteeseen. Nyt jalkoja polttelee ja vaihtaisin mielelläni jalkaani viimevuotiset, paremmin ilmastoidut siniset kilpakenkäni tai ohuemmat sukat - mielellään molemmat. Se toinen ongelma on etten jaksa nostaa jalkojani tarpeeksi korkealle, vaan kannat raapivat jatkuvasti pitkiä viivoja soratielle. Nämä ovat mun lempparitossut ja niistä toistesta oli jo lähtöhetkellä kulunut pohja puhki. 16) 7:21 (161)
Seitsämäntoista kilometriä on tulossa täyteen ja ihmisiä on keräätynyt kannustamaan juoksioita viimeisen juottopisteen luokse runsaasti. Mä en jaksa enään hirveästi nolostua huonosta ryhdistäni tai hitaasta vauhdista, mä olin muuttunut jo zombieksi. Vanhat vaivani, oikea nivunen ja vasen polvi ovat alkaneet taas kerran vihoittelemaan, mutta siitä olen tyytyväinen että ne jaksoivat odottaa kiukutteluaan näinkin pitkälle. Liki kävelyvauhtia laahustan käsi ojossa kohti banaanilaatikoita. 17) 7:37 (162)
Muki heilahtelee kädessäni juoksun tahdissa ja kallisarvoinen vesi loiskahtelee hihalleni ja maahan. Toisessa kädessäni on puolikas banaani ja suu on täynnä toista puolikasta; hengittämisestä ei meinaa tulla yhtään mitään. Vastoin ainoaa sääntöäni: "Älä kävele", lopetan irvokkaan etenemisen ja tankkaan itseni jotenkin arvokkaasti. Mielessäni mietin ettei tämä oikestaan enään huonommin voi mennä, joten hittoako tässä jonglööraamaan. Kahdensadan metrin huoltokävelyn jälkeen hieman pelottaa lyödä vaihde sisään. "Kestääköhän kone enään?"
Tuomoa naurattaa...
Marjo odottaa kameransa kanssa Tilkan mäessä, jossa reitti nousee Mannerheimintien alituksen jälkeen taas ihmisten ilmoille. "Kiitti vaimo, et sitten yhtään helpompaa kohtaa valinnut."
Toivottavasti se ei odota että juoksen nyrkki ojossa punainen Tersäsmiesviitta hulmuten ja valkaistut hampaat välkehtien kohti auringonlaskua. En edes hymyillyt kameralle. Kävely ja matkan jyrkin mäki aiheuttavat kauhean huonon ajan: 18 km) 8:17 min/km (157 bpm).
...Jannea ei.
Yhdeksästoista kilometri on vähän kropan kuulostelua. Kestääkö juoksu loppuun saakka? Onneksi kävelemään ei ole uudestaan tarvinnut sortua. 19) 7:37 (159) on paluu aikaisempaan vauhtiin, mutta sitten yhden alamäen jälkeen jatkankin samalla kovemmalla vauhdilla myös tasaisella.
Juoksu kestää ja vauhti pysyy reippaampana, maalin tuoksun voi jo tuntea. Kahdeskymmenes kilometri täyttyy Olympiastadionin vieressä, 20) 6:21 (164), ja joudun jarruttelemaan intoani loppukiriin. Viimeisen kilometrin puolivälissä tunnen etäisesti tuttua kutinaa reisissäni ja pohkeissa, krampit ovat tulleet väjymään lihaksiani. Edellisen kerran ne kiusasivat minua juostessani Helsinki City Maratonin 2009 loppusuoraa; juurikin tällä suoralla - suunta oli vain päinvastainen. Silloin jouduin kävelemään niin Tilkan kuin nämä Stadionin mäetkin ylös. Mä olen syönyt magnesium-tabletteja noin 150 päivää putkeen välttääkseni nämä pikku perkeleet, mutta niin ne vain ovat saapuneet paikalle tapaamaan loppuun saakka kiusattuja ja nestehukasta kärsiviä lihaksiani.
Viimeinen nousu alkaa. "Miten helvetissä se näyttää noin pitkältä ja jyrkältä?" Rinta kaarella otan kuitenkin juoksuasennon hallintaani ja alan suorittimaan mäkeä. Tämä on mun bravuuri - vaivaton ylämäkijuoksu, mitä nyt tuo pieni nykiminen pohkeissa haittaa. Ohitan yhden väsyneen juoksijan. Ja toisen. Mäkeä on vielä puolet jäljellä kun kramppi napsauttaa oikean pohkeeni lukkoon, eikä jalka enään oikene suoraksi eteeni. Saan vaivoin väännettyä takaraivoni kantapäätä vasten pitääksen painopisteen liian taakse jääneen tukijalan takana ja välttääkseni mätkähtämästä naamalleni asfalttiin. "Oho. Sepäs olikin iso kramppi, mä näin sun trikoiden läpi miten lihas muljahti." Juuri ohittamani tyyppi toteaa siirtyessään takaisin omalle paikalleen eteeni. Mä saan taas rytmistä kinni ja sinnittelen loput mäestä lisäkramppien rajamailla.
Tyyppi kääntyy vielä mäen laella taaksensa katsomaan ja vähän hämmästyy nähdessään minun vielä roikkuvan parin kolmen metrin päässä takanaan. "Pärjäät sä?" hän kysyy. "Joo joo." puhisen vastaukseksi. Enään on noin sadan metrin alamäki ja pari sataa metriä Stadikan mondolla jäljellä, täähän se vasta onkin mun bravuuri - loppukiri. Tavallisuudesta poiketen maisema ei vaihdukaan kuten Star Wars:ssa valojuoviksi (no höh?), mutta ohitan kuitenkin sen tyypin kun sukellamme portista juoksuradalle. Kerään lisää vauhtia ja tunnen kuinka ilmanvastus repii hiuksiani ja keskipakoisvoima uhkaa suistaa minut viimeisessä kaarteessa ulos radalta. Viimeinen sata metriä melkein sulattaa tossut altani ja repii vaatteet päältäni - vittu että mä oon nopee.
Suhteellisen sekavassa mielentilassa suunistan kohti uloskäyntiä. "Mikähän mun aika oli?" Ensimmäiseksi huomaan että Garmin on mitannut matkaa ainoastaan 20,69 km joten loppuajasta 2:11:54 puuttuu reilu 400 metriä. Saatanan romu. Viimeisen kilometrin ajaksi se väittää 6:29 min/km (166 bpm) ja viimeinen 200 metriä nopeudella 4:36 min/km (173 bpm). Jälkimmäinen puolisko matkasta vei melkein kaksitoista minuuttia kauemmin kuin aloituspuolisko. Kaloreita paloi 1639 kappaletta.
Yksi iso ero viime vuoden suoritukseen on pulssi.
2012 keskiarvo 160 bpm / max 178 bpm.
2013 keskiarvo 168 bmp / max 185 bpm.
Kovemmasta sykkeestä huolimatta vauhti oli hitaanpi, eli minulla oli rasitteenani huomattavasti paskempi kondis ja tyhmän kova alkurynnistys. Jos joku teistä ei ole hirveästi harrastanut liikuntaa eikä ymmärrä miksi näistä luvuista kohkaan, niin voit kokeilla ihan millä muullakin tavalla tahansa pitää kaksi tuntia pulssiasi parinkymmen iskun päässä maksimisykkeestä. Mä puolestani odotan kuinka lääkärini "ilahtuu" kertoessani nämä lukemat seuraavalla tapaamisellamme.
Tuomo ja Jan bongaavat minut eväsjonosta, jätkät ovat juosseet sikakovaa omat ennätyksensä: Tuomo 1:48:23 ja Jan viistoista sekuntia perässä. Lähdemme kävelemään autolle ja yritän juosta kadun yli ennen autojen valojen vaihtumista vihreäksi. Mä luultavasti näytän kaverilta jolla on paha ripuli ja kauheat ilmavaivat yhtä aikaa. Krampit heitelevät jalkojani hassusti suojatiellä, aivan kuin joka askeleella turahtaisi pikku paskat housuihin. Jania naurattaa ja mä joudun suosiolla kävelemään.
Kotona käyn netissä tarkistamassa aikani: 2:11:54 pitää paikkansa, sehän on neljä minuuttia alle tavoitteen. Esittelen ylpeänä vaimolleni aikalinkistäni avautuvaa videopätkää juoksustani. "Tuolla metsässä oli hidasta, mutta katsoppa loppukiriä." Kenttäkuuluttaja mainitsee oikein nimenikin kun saavun stadionille, mutta pikajuoksuni näyttää ihan mummojen lyllerrykseltä. Marjoa naurattaa ja mua alkaa vituttaan koko typerä juoksu, paska kunto ja tyhmä vauhdinjako. Päätän etten juokse enään metriäkään. Ikinä.
JÄLKILÖYLYT
Sunnuntai 26.5.
Tämä kirjoitus on ollut blogi-urani rankimpia urakoitani. Aikaa on on mennyt tekstiä työstäessäni parin kolmenkin maratonin verran, eikä itse kirjoitusmateriaalin silminnäkijähavaintojen hankkiminenkaan ollut sieltä helpommasta päästä. Lisäksi on käynyt ilmi että minun gps olikin sittenkin oikeassa: reitti oli liian lyhyt. Mä en sitten kaikesta kärsimisestäni huolimatta olekaan juossut puolimaratonia, ainostaan 446 metriä lyhyemmän lenkin. Järjestäjät olivat ohjanneet kaikki muut juoksijat kärkikaksikkoa lukuunottamatta liian lyhyelle reitille. Vitun tunarit! Kenenkään muun aika kolmannesta sijasta alaspäin ei ole tilastokelpoinen.
Mikähän pitäisi olla puolimaratonin järjestäjän ensimmäinen homma?
No saatana, järjestää ja merkitä 21 097 metriä pitkä reitti.
Kisan johtajat karkuteillä 5,5 km kohdalla, maalissa tilanne päinvastainen. Nro 2357 Ralf Lipp ajalla 1:11:17 oli voittaja, kakkosena nro 33 Juha Laitinen ajalla 1:11:44.
Olen kehittänyt jonotusrutiinin jolla pyrin pitämään näytteidenotossa aikani mahdollisimman lyhyenä. Kurvaan ensimmäiseksi laboratorioon nappaamaan jonotusnumeroni verikokeisiin. Saan numeron 273 ja vuorossa oli sillä hetkellä numero 254, joten lähden pari kerrosta alemmaksi keuhkorötngeniin jonne pääsin sisään parissa minuutissa. Palattuani takaisin labraan huomaan jonon lyhentyneen kymmenessä minuutissa ainoastaan neljällä numerolla. Jätän oman vuoronumeroni jonotusnumerolaitteen viereen ja otan itselleni uuden. Suuntaan kohti vartin kuluttua alkavaa spirometriaa korassani paperilappu jossa on numero 278.
Spirossa joudun vetämään pari kertaa keuhkoni täyteen ilmaa ja puhaltamaan ne tyhjäksi mahdollisimman voimakkaasti tai mahdollisimman pitkään. Vai olivatko ne yhtäaikaa? Välillä saan hengitettäväkseni jotain "hemohessiä" jonka pitäisi parantaa keuhkojen hapenottokykyä tai jotain. Vartin tauon jälkeen samat puhallukset uudestaan. Poistuessani paikalta takaisin kohti labraa silmissä näkyy mustia pilkkuja ja käytävä hieman heiluu.
Kymmenisen metriä ennen kun astun sisään odotushuoneeseen kuulen kilahduksen jolla kutsutaan seuraava potilas sisään. Taulussa on luku 275. Vilkaisen lappukoneen viereen ja huomaan lattialla kyseisen numeron. Sujuvasti juurikaan vauhtiani hidastamatta noukin lapun lattialta ja kävelen suoraan pyydetystä ovesta sisään. Joku parahtaa odotushuoneessa: "Nyt joku ehti ottaa sen numeron." Siis te puupäät tiedätte numeroiden lojuvan lattialla, mutta istutte silti kuin kirkossa?
Viimeisenä velvollisuutenani on luuntiheysmittaus syöpätautien klinikalla; se kuulostaa pahalta. Olen varma että nyt ronkitaan selkäydintä jollakin minikaivurilla, mutta loppupeleissä minun tarvitsee vain ottaa housut pois ja käydä makaamaan laitteen alle. Muutaman minuutin ja kuvan jälkeen pääsen lähtemään töihin.
25.4. torstai
Istun Meilahdessa keuhkopolilla oman lääkärini vastaanotolla ja hän avaa pelin: "Ennen kuin kysyn mitä olen määrännyt viimeksi, niin kerro sinä ensin mitä lääkkeitä syöt ja kuinka paljon." Tiedämme molemmat että kertomani lääkemäärät ovat pienempiä kuin edellisellä kerralla "sovittiin". Perustelen omatomisuuttani matematiikalla; Rituksimab kesti edellisen kerran kehossani puolitoista vuotta ennen kuin puolen vuoden mahalaskuun päättynyt sairastelujakso alkoi. Oman näkemykseni mukaan aine vaikuttaa juuri nyt vuoden loppuun saakka voimakkaimmillaan, joten ylläpitolääkitystä voisi turvallisesti vähentää - vaikkapa lopettaa kokonaan kuten Englannissa, jossa on todistettu puolen vuoden välein annetun Rituxi-hoidon (ilman kortisoni ja mykofenolaattilääkitystä) pitävän Wegenerin poissa turvallisesti ja tehokkaasti.
Lääkäri ei varsinaisesti hyppää riemusta kattoon, mutta myöntää kortisonin ja mykon rasittavan maksaa ja jättävän lääkejäämiä elimistöön. Yhteistuumin nyökyttelemme fraasille: "Pyrimme siihen että lääkitys lasketaan mahdollisimman vähäiseksi, antamatta kuitenkaan taudille mahdollisuuksia aktivoitua." Harmi ettei kukaan tiedä tarkkaan miten se varmistetaan. Hän laskee päiväannokseni määriin: kortisoni 7,5 mg:aa ja myko 1500mg:aa. Vau! Minulla ei ikinä ennen ole ollut virallisesti ainostaan kolmea kapselia mykofenolaattia päivässä. Epävirallisesti olen sitäkin kokeillut - jo parin viikon ajan.
Seuraavaksi katselemme kehkoröntgenkuvia. Paremmalta kuulemma näyttävät, vaikkakin keuhkoissa näkyy vielä granulomista syntynyttä arpikudosta. Kysyn kuinka monta prosenttia arpikudokset vievät tehoja terveisiin keuhkoihin verrattuna, ja montako kertaa tauti voi iskeä uudestaan kunnes arpikudosta on niin paljon että tukehdun. Lääkärin teorian mukaan keuhkot ovat elävä elin joka pystyy korjaamaan itseään. Hänen näkemyksensä mukaan arvet häviävät lähes kokonaan, en ainakaan kuolisi niiden suureen määrään.
Spirometrian lukuja verrataan helmikuun 2012 tuloksiin, jolloin keuhkoni olivat tikissä. Olin saanut tehtyä hyvän treenijakson syksystä alkaen ja keväänkin juoksut kulkivat silloin hienosti. Nyt en ollut puhkunut aivan samoja lukemia tauluun, mutta normaalien keuhkojen arvot kuitenkin. Verikokeissa oli hälyttävää D-vitamiinin korkea määrä, melkeinpä myrkytys. Minun kalkkitablettien mukana on sitä 25 mikrogrammaa, sekä olen lisäksi syönyt pari kukautta 50 mikrogrammaisia D-vitamiinitabletteja. "Saahan apteekista 100 mikron kapseleitakin?" "Alkostakin voi ostaa paljon viinaa." Jätän ylimääräiset D-tabut jatkossa Marjon syötäväksi - ilman taka-ajatuksia.
Perinteisten kohteliaisuuslätinöiden aikana lääkärini kysyi liikunnastani. Hän jäi suorastaan suu auki ällistykseltään haukkomaan henkeään, kun kerroin meneväni viikon päästä juoksemaan HCR:n, kun näytti pikkuhiljaa siltä että hän tokenee lisäsin nauraen partaani: "Puolimaraton, (teatraalinen paussi) 21,1 km." Saatuaan vihdoin puhekykynsä takaisin toivotti hän minulle hyviä juoksuja pariinkin kertaan.
27.4. lauantai
Lähdin hakemaan sitä hyvää viimeistelyharjoitusta Klaukkalan ympärijuoksulla. Viisi päivää aiemmin olin juossut samaisen lenkin + lämmittelypätkän: 14,2 km aikaan 1:36:40 ja päätin nyt ehtiä alle puoleentoista tuntiin. No, vituixihan se meni. Juoksu loppui jo ennen yhtätoista kilometriä, eikä vesipisarat taivaalta lohduttaneet yhtään. Kompuroin lopulta kotiin, jossa kaaduin suihkun jälkeen sänkyyn nukkumaan. Viikko aikaa puolimaratonille.
Sunnuntai 14.4.
Sain blogikirjoitukseni valmiiksi ja omista juoksukokemuksistani innostuneena päätin lähteä lenkille. Edellisenä sunnuntaina juoksemani kymppi oli kevään nopein suoritus.
Tunti ja kuusi minuuttia, josko siitä ajasta saisi vielä vähän viilattua pois. Kuuden minuutin poistaminen tarkoittaisi 36 sekuntia nopeampia kilometrejä. Tasan tunti tarkoittaa siis 6 min/km ja mä olen vähän aikaa sitten päässyt hädin tuskin alle kahdeksan minuutin.
Mä lähden pihasta suorilta jaloilta matkaan, tänään ei näköjään venytellä eikä lämmitellä. Koska normaalilla lämmittelypätkällä kello jo käy, se tarkoittaa sitä väliaikapisteet eivät osu edellisen lenkin kanssa samoihin kohtiin. Garmin piippaa ensimmäisen kilometrin täyttymisen johdosta: 5:39 min/km. Lähdinköhän taas liian kovaa? Jyrkässä Toivolan alamäessä vauhti kiihtyy, samoin hengitys. Hämmästys on silti suuri lukiessani vauhdin näytöltä: 4:39. Mä olen kahdessa kilometrissä vetänyt 1:42 minuuttia alle tunnin tavoitevauhdin.
Kolmannella ja neljännellä kilometrillä yleensä saan tasattua juoksurytmin päivän kunnon mukaiseksi. Mittariin napsahtaneet kilometrivauhdit 5:39 ja 5:17 ovat pelottavan kovia. Pankissani on aikaa nyt 2:46 alle tunnin loppuajan. Tuntuuhan tämä hengityksessä ja lihaksissa, eikä juoksu ole muutenkaan ruusuilla tanssimista, joten odotan romahtavani hetkenä minä hyvänsä.
Viides kilometri taittuu aikaan 5:22, joten siitä 38 sekuntia lisää hyvää kokonaisaikaan. Järkevä kaveri alkaisi hieman himmailemaan, jotta varmistaisi varman maaliinpääsyn. Aikaahan olisi riittävästi vaikka nopeaan thai-hierontaan. Olenko muka koskaan väittänyt olevani järkevä? Parista ylämäestä huolimatta runnon vauhtia jalkoihini. Nyt alkaa jo tuntumaan pahalta. Mäet syövät edellisen kilometrin vauhdista 22 sekuntia pois joten nyt kului aikaa 5:44 - sekin kuitenkin on alle tavoitevauhdin.
Seitsämäs kilsa on murtumispiste, enään en kykene pitämään vauhtia, asentoa tai hengitystä yllä. Läpsyttelen lysyssä asennossa lopen uupuneena kilometrin täyteen. 6:14 min ei kuitenkaan ole sellainen katastrofi kuin odotin, joten tämän "lepohetken" jälkeen keskityn olennaiseen ja parannan vauhtia vähän kerrallaan. Kahdeksas kilometri vie aikaa 5:53, olen laskujeni mukaan 3:31 minuuttia edellä tunnin aikatavoitettani. Nyt huomaan, että se viimeinen jyrkkä ja pitkä nousu osuu viimeiselle kilometrille, joten täytyy vielä yrittää kiristää tasamaalla tahtia. Yhdeksäs kilsa syntyy ajassa 5:22. Riittävätkö voimat mäen nousuun?
Se on ihan sama minkälaisella taktiikalla tai vauhdilla mäkeen hyökkään, voimat siihen silti hupenevat. Tänään yritän pitää saman saman vauhdin kuin tasaisella, no olkoon, pari piirua tiputan sitä. Puolivälissä keuhkot ovat tulessa ja jalat maitohapoista jäykkinä. Irvistys on jähmettynyt naamalle ja sylkeäkin on siinä pitkin ja poikin. Vastaan hölkkää (kevyesti alamäkeen) kaksi tutun näköistä naista, nykyisen juoksuryhmäni Klaukkalan Hikipinkojien Pia ja Paula ovat näköjään lenkillä. Saan hätäisesti huudettua "Moi!" kun ohitamme toisemme.
Mäen mitta tarkentuu kilometristä 750-800 metrin pituiseksi, riippuen mistä kohtaa sen oletetaan alkavan ja loppuvan - ihan sama mulle, kunhan loppuisi äkkiä. Loppuuhan se, ja mä erheellisesti luulen pahimman olevan jo takana. Vielä pitäisi kuitenkin juosta alamäkeen nelisensataa metriä - täysillä. Jalkoihin sattuu niin perkeleesti ja ne protestoivat vihaisesti kun päästän vauhdin kiihtymään. Lopulta Garmin piippaa ja niin tekee mun kroppakin. Viimenen kilometri on päivän hitain 6:21. Loppuaika on kuitenkin ällistyttävä 56:11 min /10 km. Kymmenen minuuttia nopeammin kuin viikkoa aiemmin! Keskivauhtini oli 5:37 min /km ja keskisyke 173 bpm (max 181 bpm) ja kaloreitakin olen hävittänyt 776 kappaletta. Hyvä minä.
Kotona sotken eteisen maton vereeni. Jalassani olleet vuoden 2009 Helsinki City Maratonin kanssani taivaltaneet kengät ovat hiertäneet vasemman jalan varpaistani nahan rikki ja sukka on värjäytynyt punaiseksi - ja nyt myös siis matonkin. Kengistä on kulunut musta kulutuspinta lähes koko kantapään alueelta loppuun, joten heitän ne sukkien kanssa roskiin. Maton pesen.
Tiistai 16.4. Kaksi päivää myöhemmin juoksimme treeneissä kovaa 6, 5 ja 4 minuuttia. Herranjumala että voi viimeinen 40 sekuntia olla pitkä aika. Vauhdin määritteleminen oli aivan arpapeliä, enhän ollut treenannut noilla vauhdeilla melkein vuoteen. Kahden viimeisimmän kymmenen kilometrin tunnin alituksenkin aikaväli oli paria viikkoa vajaa yhdeksän kuukautta.
Perjantai 19.4.
Posti toi tiedon Hki City Run juoksunumerostani, se on 4447 (oranssi) - puolimaraton (21,1 kilometriä) odottaa taivaltajaansa. Tähän mennessä en ole juossut kymppiä pidempiä matkoja.
Muistan jostakin lukeneeni kokeesta, jossa rottia jätettiin vesisäiliöön hukkumaan. Osa juurikin voimansa menettäneistä rotista nostettiin vain hetkeksi pinnalle, ja tutkijat huomasivat niiden saavan siitä voimaa tai toivoa taistella pinnalla vielä huomattavasti pidempään.
19.3.
Mä olen kamppaillut juoksulenkillä omien voimieni riittävyyden kanssa. Rintapistos antoi siihen soppaan oman lisukkeensa. Sadan metrin juoksun jälkeen kotoa pistos alkoi tuntua, matkaa juoksuryhmän kokoontumispaikalle olisi vielä 1,8 kilometriä. Arvelin että jos kipu ei pahene voi hölkötellä omaa vauhtiani, ainakin hetken matkaa. Päivän agenda oli pitkä mutta hidas lenkki. Hampaat irvessä lönköttelin naisten vauhtia, pojat menivät jo - ongelmana oli hengityksen syvyys. Pystyin täyttämän keuhkoni noin 75%:sti, siitä syvempi henkäisy viilsi puukon lailla about sydämen tienoilta. Omaksi ja kaikkien läsnäolijoiden hämmästykseksi pysyin ryhmän keulilla ja kolmen vartin jälkeen rintapistos alkoi hellittämään. Ilmeisesti rintarangassa ollut "juttu" lämpeni niin paljon ettei se enää painanut mitään hermoa tai muuta kipua aiheuttavaa kohtaa. Itseasiassa tuo kipu ei enään palunnut, enkä pane sitä olenkaan pahakseni.
Olin ehtinyt laittaa jo Helsinki City Run -ilmoittautumiseni myyntiin, mutta koska ostajia ei ollut ihan jonoksi asti, niin voisihan sitä kai kuitenkin itse yrittää. Tuo treeni taisi kyllä olla vasta vuoden 2013 toinen kerta kun onnistuin juoksemaaan kymmenen kilometriä yhteen putkeen. Ensimmäinen kerta oli 26.2. kun Tuomo piti vauhdin riittävän hiljaisena, sitä aikaisemmin se onnistui viimeksi 27.7.2012.
(Euroviisut 2014 järjestetään sitten Oslossa, nuo voittobileet käynnistyvät tänä vuonna Malmössa 18.5.)
Viikon myöhemmin onnistuin juoksemaan täyden kympin seuraavan kerran, joten olinkin aika pettynyt kun kolme päivää siitä voimat ja äijä hyytyivät kuuteen ja puoleen kilometriin. Vitutti kävellä takaisin. Onneksi Marjo tuli hakemaan minut autolla, joten ei tarvinnut palella paria viimeistä kilometriä pakkasessa.
30.3.
Kaksi päivää myöhemmin tuli vedettyä aamulla riittävästi nallekarkkeja aamiaiseksi, koska puhisen hetken päästä pihalla trikoissani. Garmin löytää satelliitin ja ryntään matkaan. Tänään tykitän sen perkeleen kympin loppuun ja vieläpä alle tuntiin. Se on se sama 27.7. juostu lenkki kun se on onnistunut noin nopeasti. Parin ekan kilsan jälkeen keuhkot huutavat hoosiannaa ja paniikki nousee keskivartalosta päähän saakka. Mä tiedä sen olevan normaalia, joten vilkaisu ranteeseen kertoo vauhdin olevan riittävän kovaa. Neljännellä kilometrillä kroppa on rauhoittunut ja juoksu kulkee. Hymyilyttää, mä pystyn käskyttämään jalkojani tarvittaessa kovempaankin vauhtiin ja mikä parasta, pitämään koneen punaisella.
Tähän saakka mä olen ollut ikäänkuin matkustajana omassa vartalossani ja toivonut sen jaksavan, mutta joutunut vain toteamaan sen liian heikoksi selviytymään koko matkasta. Viidessä kilometrissä olen tienannut itselleni kaksi minuuttia hyvää, mutta muistutan itselleni että kilometrit kuusi ja seitsämän ovat kaikkein pahimmat.
"Ei vi**u. Nyt ei pysty enään." Mittarissa on kuusi ja puoli kilometriä ja homma kusee - ja pahasti. Mä maanittelen itseni juoksemaan kilometrin täyteen. Tasakilometrillä voin sitten keskeyttää. Seiska tuli täyteen ja juoksu jatkui. Kasin kohdalla alkoi Klaukkalaan nouseva kilometrin pituinen tappavan jyrkkä ylämäki. Puoli kilometriä myöhemmin se teki tehtävänsä ja mä aloin kävellä laahustamaan. Aikaa oli silloin kulunut 58:32. Tänään ei vielä ollut se päivä, mutta silti tunsin nousseeni pinnan yläpuolelle hengittämään edes hetkeksi.
2.4. Alamäkitreenit
Hölkkään kokoontumispaikalle josta lähdemme ottamaan lämpöä vähän vihaisempimpiin vauhteihin.
3,8 kilsaa myöhemmin pysähdyn hengästyneenä käskynjaolle. Loiva alamäki; kaksi kertaa kolmesataa metriä reippaasti alas, kolme kertaa kaksisataa metriä kovempaa alas ja lopuksi neljä kertaa sataviisikymmentä metriä pikajuoksuvauhtia - siis täböillä. Kaksi ekaa pätkää ei lupaa hyvää, mä olen viimeisenä ja yritän vieläkin saada henkeni kulkemaan.
Kolme seuraavaa pätkää eivät paljoa muuta tilannetta, mutta kun matka lyhenee viimeisille neljälle pyrähdykselle uskallan pitää kaasun pidempään auki. Ylösnoustessa vaihdan muutaman sanan Tuomon kanssa, jonka olen saanut kiinni. Toiseksi viimeinen runttaus alkaa ja porukan kovin juoksija Veli-Heikki lähtee ensimmäisenä liikenteeseen, mä lähden kymmenen metrin takamatkalta jahtiin ja saavutan hänet lopussa. Naureskellen hän kertoo kuunnelleensa lähestyviä askeliani ja arvanneensa mitä yritän. Viimeiseen vetoon annan hänelle pari askelta etumatkaa, mutta sitten pommitan täysillä rinnalle. "Sprintteri vetää ohi" huikkaa Veli-Heikki perääni. Mun pulssi takoo miljoonaa kun alan lopulta jarruttelemaan tasaisella. JESH!
Tuon treenin jälkeen kävin viime sunnuntaina sipaisemassa kympin aikaan 1:06:01 ja viime viikon koris/futis treeneissä vedin ihan sikana. En muista milloin viimeksi olisin ollut noin hengästynyt koko puolitoistatuntisen. Nyt tätä kirjoittaessani testosteronia on tihkunut niin paljon että paita on jo märkä. Taitavat lenkkarit joutua kohta hommiin.
Lähdettiin ajelemaan.
Marjo oli hankkinut uuden objektiiviin kameraansa ja halusi ulos kuvaamaan, minä lähdin oppaaksi mukaan. Edellisinä päivänä olin veljeni ja hänen kolmen koiransa kanssa läheisellä järvellä retkellä.
Näytin saman paikan myös vaimolleni. Kylmä tuuli puhalsi tänäänkin. Tunnin ulkoilun jälkeen olimme valmiita palaamaan kotiimme.
7. maaliskuuta Pidettiin se palaveri ja unohdettiin eläkkeet toistaiseksi. Kymmenen päivän sairasloman jälkeen palaan kolmeksi kuukaudeksi töihin 50% työajalla ja palkalla. Kelan osasairauspäivärahan kohtuullinen palkkio ei taida hirveästi paikata puuttuvaa rahasummaa, koska korvaus määräytyi joko vuoden 2011 tai viimeisten 6 kuukauden tienestien mukaan. Vuonna -11 olin saikulla neljä kuukautta, neljä kuukautta sain Kelan työhöntutustumisjakson pennosia ja loput neljä kuukautta tein töitä. Viimeisistä kuudesta kuukaudesta olen tehnyt duunia vain yhden. Ainakin toistaiseksi olen helpottunut tästä ratkaisusta, vaikka elitaso laskee - tosin eihän mun elimet kovin kummoisella tasolla olleetkaan.
Joudun vaihtamaan sohvalla asentoa, eikä tv:n katselusta meinaa tulla yhtään mitään. Vasempaan rintaan on pistänyt jo puoli tuntia, eikä hengittäminen juuri auta asiaa. Ilmaa sisäänvedettässä rintakehä liikkuu ja se aiheuttaa pistävän kivun rinnassani, kohdassa jossa oletan sydämeni sijaitsevan. Tällaisia pistoksia on ollut pari ennenkin, mutta ne ovat menneet vartissa ohi. Tuskan välttämiseksi yritän hengittää mahdollisimman kevyesti, se kuulostaa kuitenkin läähättämiseltä. Puoli tuntia myöhemmin uikutan sängyllä, mikään asento ei tuo helpotusta oloon. Puristan rintaani, mutta en pääse kipua pakoon mitenkään. Nyt ainakin tiedän etten halua sydänkohtausta, mähän kuolisin pelkkään kipuun jo ennen koko kohtausta.
Soitan paikalle ambulanssin, koska Marjo on taas jossain tanssimassa, enkä uskalla itse kavuta auton rattiin. Hätäkeskuksen ihminen kehoittaa odottamaan autoa puoli-istuvassa asennossa.
Sirra tulee pihaan ja hoitajat sisälle. Istun eteisessä, siinä he liimaavat anturit paikoilleen ja ottavat sydänfilmin. Sydämmessä ei näyttäisi olevan vikaa. Konsultaatiosoiton jälkeen lähdemme ajelemaan kohti Hyvinkään sairaalaa ja perusterveyshoitopalveluita - ei ollut kuulemma Wegener-oire. "Helvetin helpottava tieto" sihisen itsekseni, kun kävelen kumarassa asennossa sairaalan käytävillä.
Makaan sängyllä. Minusta otetaan uusi sydänfimi. Pistosta on kestänyt jo kaksi tuntia. Mieshoitaja tiedustelee vointiani. "Sattuu jos hengitän vähänkään syvempään." "Tuommoinen väliaikainen kipu siis?" "Kyllä mä yritän hengittää jatkuvasti." "Niin. Minä tuon sulle Buranan." Ei se koskaan tuonut sitä. Sydänfilmin tulos on taas puhdas. Viereisessä sängyssä olevalla mummolla on jäänyt kuulolaite matkasta, joten hänelle kommunikoidaan huutamalla - KOVAA! Joku voivottelee jossain ja vastapäisessä sängyssä yksi kundi pyörii tuskissaan, mutta ei valita. Minäkään en valita.
Reilun kolmen tunnin "riittävän" kovan pistoksen jälkeen alkaa elämä taas helpottamaan. Tuskailuhan alkoi vähän yli seitsämältä ja nyt kello näyttää puoli yhtätoista. Uskallan jo nousta seisomaan. Kokeilen vetää syvempään henkeä, se sattuu hieman edelleen. Pyörittelen varovasti käsiä ja kävelen ympyrää. Juttelen sen kundin kanssa ja kerron hoitajille mummon aikaisempia vastauksia, ne kun huutavat samoja kysymyksiä tämän tästä. Kundi kertoo "voivottelijan" päivän tapahtumat, kun itse asianosainen ei halua/ -pysty vastaamaan. Missä mun lääkäri oikein kuppaa? Mä haluan jo pois tästä kaaoksesta.
Vähän kuin Tuhkimon aikataululla, ennen puoliyötä, lääkäri saapuu. Kaveri on muuten sama joka määräsi minulle antibiootit korvatulehdukseen työterveystalolla - Korsossa. Hän muistaa sairauteni ja ilmeisesti säikähtää omia reseptejään. "Minkäs nimistä antibioottia minä oikein määräsinkään?" En jaksa alkaa kaivamaan tietoa puhelimestani, vaan selitän kipujen jo hellittävän. Olemme molemmat sitä mieltä ettei sydän ole bragaamassa, vaan kipu aiheutuu lihaspistoksesta tai rintarangan kiinnityspisteen jumiutumisesta tai jostain muusta samankaltaisesta. Varsinaista syytä emme keksi ja hän kehoittaa venyttelemään rintarankaa ja näyttää pari rintauintivetoa käsillään esimerkkinä. "Lähde kotiisi vaan nukkumaan, turha sua on täällä pitää." No höh, mähän käyn ainakin kerran viikossa pelaamassa koripalloa, jalkapalloa ja/tai sählyä. Joinakin viikkoina jopa lenkilläkin, luulisi siinä käsien heiluvan riittävästi.
Sain kommenteja puhelimeeni, että lääkärin pitää tutkia kunnolla kivun aiheuttaja. En tiedä onko muille tautisille käynyt samalla lailla, mutta en oikein jaksa alkaa enään tinkaamaan asiaa johon lääkärillä ei vain ole vastausta sillä hetkellä. Voitte kokeilla itse tulla tänne terävien esineiden toiselle puolelle, jonottakaa jokunen tunti sekalaisissa auloissa ja vastailkaa samoihin kysymyksiin sen sadannen kerran vain saadaksenne 99%:n todennäköisyydellä nolla-tuloksen. Nyt oli kuitenkin sunnuntai-ilta: sekopäiden happy-hour ja vain yksi yleislääkäri hoitamassa koko orkesteria - oli parempi valita toinen taisteluaika ja -paikka. Nousen taksiin ja lähdetään ajelemaan kohti kotia.
Mitäkö tästä opin? Ainakaan enään en soita ambulassia, olisi tämäkin taistelu pitänyt vain hammasta purren kärsiä kotona. Reissulla en saanut mitään lääkettä, enkä varsinaista hoitoa tai muutakaan kivunlievitystä - ihan samaan olisin pystynyt himassakin. Kaksi sydänfilmiä otettiin ja laskut ambulanssista ja terveyskeskuskäynnistä tulevat postissa. Taksin maksoin pihassani.
Seuraavana iltana kipu hiipii taas luokseni puoli kymmenneltä illalla. Tunnin odottelun jälkeen päätin ottaa nukahtamislääkkeen ja nukkua koko paskan yli.
Joskus oli aika kun kaikki jotka kyselivät taudistani olivat jotenkin niin huolestuneen oloisia, eivätkä oikein ostaneet naureskellen heitettyä toteamustani: "Ei tässä mitään hätää."
Silloin olin ihan varma ettei tämä pahainen "flunssa" meikäläistä kellistä, ainakaan toista kertaa. Olinhan sentään kova jätkä, joka on paininut jääkarhun kanssa Pohjoisnavalla, tai no Arttu-kissan kanssa olohuoneessa - mikä on lähestulkoon sama asia. Ajat ovat sittemmin muuttuneet. Nykyään kuulen useammin kysymyksen: "Joko olet parantunut?" "Kaipa mä sitten olen jos kerran lääkäri määrää töihin, mutta itse en ole siitä ihan varma." Mä olen nyt itse alkanut huolestumaan.
14. helmikuuta
Istun Meilahdessa lääkäriä vastapäätä ja kuuntelen kuin puulla päähän lyötynä hänen sanojaan. "Nämä ontelot keuhkoissasi ovat vähän pienentyneet ja niiden reunat hieman ohentuneet edellisestä keuhkokuvasta." What? Niiden ekojen kuvien perusteellahan sä mut määräsit duuniin tammikuun alussa ja vielä helmikuun kuvissakin minulla näkyy granulomia keuhkoissa. Mähän sanoin silloin jo, etten tunne itseäni terveeksi. Manaan naislääkäriä mielessäni, mutten oikein keksi mitä sanoisin ääneen, joten olen hiljaa. "Miten sulla töissä menee?" "Mä olen ihan loppu duunin jälkeen, vaikka teenkin näin aluksi vain kuuden tunnin työpäivää. Oli työnantajan idea aloittaa vähän kevyemmin, ja hyvä olikin." Kiitti Samuel.
Lääkäri tiedustelee minulta miksi en ole pyytänyt eläkevakuutusyhtiöstä työhön tutustumisjaksoa. "Et koskaan maininnut asiasta." "Niin, sitä nyt kuitenkin voisi harkita. Minä pyydän meidän virkailijaa sopimaan tapaamisajan kanssasi, koska tautisi on vaikea laatuaan, vaatii hyvin pitkän hoidon ja aktivoituu herkästi." Mä en meinaa uskoa korviani, siis tämä sama muija pisti mut duuniin paskoilla keukoilla ja nyt se heittää perään tällaista läppää.
Eka viikko duunissa olikin ihan tuskaa - varmaankin samanlaista kuin urheilun tai laihduttamisen (siitä mä en tiedä kyllä mitään) aloitaminen useamman kerran uudestaan. Viimeksi möin televisioita kesällä 2011, silloin olin juurikin palannut vuoden ja kahden kuukauden sairaslomalta töihin, enkä oikeastaan ehtinyt saada siitä hommasta kiinni ennen kuin vaihdoin tehtäviä ja osastoa. Nyt siis olen jälleen vähintäänkin yhtä pihalla, kaikki mallit ovat muuttuuneet useamman kerran eikä mikään ole tuttua tai turvallista. Tai on, suurin osa duunikavereista. Vaan eipä nuo uudetkaan naamat pöljempiä ole.
Asiakaspalvelu kuitenkin vain sattuu olemaan fundamentaalisella tasolla juurikin sitä mitä minun tervetyni ei juurikaan kaipaisi. Seuraa yksinkertaistettu versio aivojeni toiminnasta: mä kuvittelen ymmärtäneeni tämän taudin niin, että minussa on ohjelmistovika, sanamukaisesti virustorjunnassa. Immuunijärjestelmäni on rikki, eikä se osaa lopettaa toimintaansa ajoissa, saatikka ollenkaan. Viruspöpön iskiessä keho hyökkää tihulaisia vastaan, mutta vaikka kaikki taudinaiheuttajat kuolevatkin, niin valkosoluni vain jatkavat riehumistaan ja hyökkäävät elimistön hyödyllisiä osiakin vastaan. Tämä tapahtuu GPA:n / Wegenerin ollessa aktiivinen ja todisteena siitä kehkojeni röntgenkuvissa näkyy kovakuorisia koteloituneita tulehduspalloja - granulomia. Niistä ei taida olla hyötyä hengittämisen kannalta. Rituximab-tiputuksella sekä mykofenolaatin ja kortisonin päivittäislääkityksellä saadaan kehoni puolustusjärjestelmä rauhoittumaan ja pidettyä se "tainnutettuna". Tästä seuraa tietenkin se että olen erinomainen maali kaikille flunssa, ynnä-muut-pöpöille, koska puolutusjärjestelmäni on ajettu kemikaaleilla alas. Kyllähän se sitten aktivoituu kun tauti alkaa jäytämään, mutta osaako se lopettaa ajoissa? Juuri nyt on influenssahuippu saavutettu tälle vuodelle ja minulla korvatulehdus, antibiottikuuri ja neljän päivän sairasloma.
Lääkeiden myötävaikutuksella ontelot häviävät keuhkoistani, mutta paranevatko niiden kohdat enään ikinä 100%:seen kuntoon. Jos nyt hypoteettisesti heitän että granuloomien jättämä "arpi" vie 5%:a keuhkojen kapasiteetista / sairauskerta, niin tämän kohdallani toisen kerran jälkeen olisi käytössäni 90%:a terveistä keuhkoista. Montako kertaan voin vielä sairastua ennen kuin alkaa tosissaan ahdistamaan? Voiko 50%:n keuhkoilla kävellä tai juosta? Entäpä 30%:n, voiko niillä tehdä muuta kuin maata paikallaan? Kuinka paljon keuhkoja tarvitaan pitämään ihminen hengissä?
Nohevimmat teistä varmaankin oivaltaneet ettei tautia/granuloomia kannata ruveta leikkaamaan, säteilyttämään taikka hoitamaan akupunktiolla. Tuloksena olisi luutavasti vain arpia, reikä keuhkoissa ja jonkinsortin tulehdus. Sitten immuunijärjestelmä tulisikin taas paikalle ja pistäisi uudet bileet pystyyn.
Jotta varmasti vauhkoontuisin oikein kunnolla, olen lukenut pari artikkelia, jossa GPA / Wegenerin tauti on oikeasti tappanut ihmisiä sivistysvaltiossa (Irlanti) ihan nykyaikana, tässä pari kolme vuotta sitten. http://www.dailymail.co.uk/health/article
Pitkien sairausjaksojen aikana yleiskuntokin pääsee rapistumaan, vähäiset lihakset sulavat pois ja kurkusta alas kaadettu ruoka alkaa kerääntymään navan ympärille - ja nenän. Vaikka painankin vielä alle 75 kiloa, olen silti tuhdimassa kunnossa kuin ikinä ennen elinaikanani, mutta tämän surkean hapenottokyvyn ja rapautuneen kondiksen kanssa en oikein pysty ohjailemaan kiloja oikeisiin kohtiin koropassani, enkä polttamaan ylimääraista rasvaa tehokkaasti pois. Sitten on vielä nämä vitun tulehduksetkin. Ja korvan, kuten minulla on juuri nyt.
27. helmikuuta
Meilahden sosiaalivirkailijan kanssa suoritimme tilannekatsauksen ja hänkin voivotteli ettei eläkevakuutusyhtiön kanssa oltu tehty mitään. "En tiennyt että niin kuuluu tehdä." "Mistäpä sen olisit voinut tietääkään, mutta tämä voi nyt olla jälkikäteen hankalaa järjestää." Puhelinsoiton jälkeen hän kertoo minulle lähetettävän paperita kotiin, mutta antaa myös esitteen mukaan. Osatyökyvyttömyyseläke, hmmm...
5. maaliskuuta
Näin kirjoitushetkellä on vielä pari päivää aikaa itseni, esimiehen ja työterveyslääkärin yhteisneuvotteluun, jossa pähkäillään miten tästä eteenpäin taivalletaan. Lääkäri kysyi minulta eilen puhelimessa, että mitä minä itse haluaisin. Ihmeissäni tokaisin etten tiedä, koska ei kai se pelkästään minun tahdostani ole kiinni. "Sun pitää nyt miettiä tarkasti." "Ai jaa, no selvä." Mitä minä haluan, jos saisin päättää? If I ruled the world...
Kertaus on opintojen äitipuoli, siitäkin huolimatta että tämä(kin) artikkeli sisältää jo vanhentunutta tietoa: Wegenerin granulomatoosi
Vieressä on Meilahdesta saamani asiakirja, joka todistaa etten sairasta enään Wegenerin granulomatoosia - sitä ei mainita sanallakaan tekstissä.
Olihan se toki aika vaikea ja pitkä taudin nimi, joten onhan se kaikille helpompaa kertoa sairastavansa tautia nimeltä: Granulomatoottinen polyangiitti - GPA. Siis ihan sama paska eri nimellä.
Eivät vissiin sitten oikein tykänneet Amerikassa Herr Wegenerin natsitaustasta, joten päättivät tehdä maailmasta paremman paikan vaihtamalla tuon niin epämieluisia muistoja herättävän nimen.
Mä kyllä tykkäsin aina mainita että natsit keksivät tämän taudin, jengi rupesi kelaamaan että mitäköhän myrkkypilviä niiden jäljiltä vieläkin lejuu ilmassa.
Enkä mä nyt sentään myymäläpäälikkö ole, vaikka tuossa niin lukeekin; mielestäni en ole niin hoitsuille edes hourinutkaan.
Mikä ei käy ilmi tuosta tekstistä, on taudin kroonisuus - tällä tietoa se ei mene pois vaan iskee aina vaan uudestaan ja uudestaan takaisin. Maija H joka on koko pajan paras Wege-lääkäri (siis Poly-lääkäri) ja hän esitti tuon arvion ja minä uskon sen mukisematta.
Poskiontelothan alkoivat vaivata Helsinki City Run:in jälkeen toukukuun puolivälissä ja nopean laskutoimituksen suoritettuani voin todeta että Mabthera-tiputus kestää kropassani noin puolitoista vuotta, kunnes tankki on taas tyhjä. Josko ensi kerralla otettaisiin parin kuukauden varaslähtö sairaalaan? Viimeistään huhtikuussa 2014 - jos saan pyytää. Englannissa kokeilevat tiputuksia puolen vuoden välein, eikä potilaiden tarvitse syödä välissä maksaa rasittavia kortisoneja tai mykofenolaatteja. Välttyvät niiden epämiellyttäviltä sivuvaikutuksiltakin - mulle kelpaisi myös.
Lääkkeistä on ollut älyttömän rauhaton olo melkein koko ajan, vähän kuin Bruce Banner:illä joka muuttuu Hulkiksi. Hirveä määrä patoutunutta energiaa, eikä edes omiin nahkoihinsa meinaa mahtua - ja useasti juurikin nukkumaanmenoaikaan alkaa sisäinen myllerrys.
Nukahtamislääkettä on kulunut sen verran että piti hakea uusi reseptikin jotta edes jotain mahdollisuuksia olisi elää normaalia vuorokausirytmiä. Enpä olisi ihan vielä tässä iässä uskonut kuulevani vaimoni suusta lausetta: "En jaksa odottaa sun pillerin vaikutusta. Alan nukkumaan."
Sammutin lamppuni, otin kirjani ja menin alakertaan jatkamaan lukemista, kuten niin monesti aiemminkin. Mietiskelin siinä samalla että jos joutuisi vetäämään Viagraa ja nukahtamislääkkeitä, niin pitäisi laskea tarkkaan niiden vaikutusajat - voisi olla rouva myrtyneenä jos siihen päälle nukahtaisin. "Ihan oikeasti se oli tosi mahtavaa ja mä olisin polkenut loppuun saakka, mutta ku..."
Olen tuntenut itseni liki käveleväksi pommiksi oikeastaan marraskuun puolivälistä lähtien, jolloin lääkemäärät nostettiin taivaisiin. Tuon enimmäkseen vatsassa kipristelevän levottomuuden tunteen olen pyrkinyt tainnuttamaan syömällä käytänössä melkein jatkuvasti. Tammikuussa myöskin laskemalla tai nostamalla lääkeiden päivittäistä määrää - yleensä laskemalla.
Marraskuun alussa sovittu poskionteloleikkaus peruttiin viikoa ennen toimenpidettä. Itse hokasin että diagnoosi-päivästä ehti kulua kaksi viikkoa kun sain kuulla taudin uusiutuneen, joten kerroin nenälääkärille epäilykseni että kivut poskionteloissa saattoivatkin kuulua wegen normaaliin taudinkuvaan. Hän oli samaa mieltä ja pisti operaation jäähylle. Huh, yksi turha toimenpide vähemmän ja kaikki kunnia itselleni. Kukaan muu ei olisi kiinnittänyt asiaan huomiota, eikä sanonut mitään, jos vain olisin lampaana ilmestynyt paikalle.
Sain kuulla kohtalotoveriltani Päiviltä että Rituximab-tiputuksen yhteydessä saa kaupanpäälle todennäköisesti virtsatulehduksen. Se on vieläpä stealth-mallisena eli kivuttomana, ainakin aluksi. Olin viikon vierailulla Sodankylässä mummoni hautajaisten vuoksi. Tuolla reissulla aloin tuntea yhä pahenevaa kipua alavatsassa ja jatkuvaa virtsaamisen tarvetta - varsinkin yöaikaan. Paikallisessa terveyskeskuksessa sitten vietimme serkkuni Merjan kanssa puolitoista tuntia odotellessamme pääsyä lääkärin puheille. Virtsanäyte oli puhdas, mutta lääkäri kirjoitti reseptin haluamilleni antibioteille - samoille mitä Päivillekin oli määrätty. Lääkäri kertoi olevansa "lainassa" Sallasta, ja kertoi että hänellä on siellä wege-potilas hoidettavana. Lähetin tälle terveisiä.
Hautajaisten jälkeen lääkärinikin soitti ja kyseli vointiani, tämä on se sama naislääkäri joka hoiti minua ennen tätä viimeisintä sankaria, siis sitä setää. Me olemme nähnneet kasvokkain viimeksi vuosi ja kahdeksan kuukautta sitten. Kerroin antibioteesta, lääkeiden aiheuttamista haittavaikutuksista ja muutenkin heikosta olosta.
"Sulla on sairaslomaa tammikuun loppuun saakka."
"Joo, mutta ihmettelen jos joku toteaa mut työkykyiseksi."
"Minun mielestäni sinä voit mennä töihin ja vähentää lääkitystä."
"Olen vähentänyt jo."
"Älä tee niin enään itseksesi."
Vai töihin nyt jo? Edellisen kerran kun sain Rituximabit samalla aikataululla joulukuun ensimmäisellä puoliskolla, niin aloitin työnteon toukokuussa. Tämän tekstin alussa olevasta asiakirjan lääkäreiden arvioista sain käsityksen että paluu työelämään kestäisi vähän pidempään. Onkohan Meikussa joku kilpailu siitä kuka saa eniten terveitä potilaita tililleen, voittajalle palkinnoksi Aalto-vaasi? Mutta perkele, minähän menen sitten töihin, en kuitenkaan millään sairaan miehen lääkemäärillä, vaan lasken ne ihan itse terveen, työkykyisen työmiehen tasolle. En rupea vapaaehtoisesti kärsimään sairaille tarkoitettuja heikkoja oloja tai muita lääkeiden haittavaikutuksia, koska voimia pitää riittää sykkiä duunissa.
Huomenna nähdään kaverit.
"Mä en ole oikeasti sairas, vaan mun alitajunta huijaa mun kropan reagoimaan keksittyihin oireisiin."
.jpg)
