Sivut

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Aliens - paluu

Torstai 15.11.

Onhan tässä ollut kaikenlaista pitkin vuotta, joten syitä ja seurauksia pohtimalla ei mistään jättiyllätyksestä voida puhua, on se silti tyrmäävää kuulla lääkäriltä päin naamaansa:
"Tauti on uusiutunut."

Labrakokeiden arvot olivat kohonneet ja röntgenkuvasta näkyi granuloomien paluu keuhkoihini. "Voihan paska."

Huhtikuusta 2011 on kulunut puolitoista vuotta, silloin sain kuulla olevani kykenevä palaamaan työelämään, koska taudista ei näkynyt havaittavia merkkejä elimistössäni. Vaikka olenkin yrittää vakuutella itselleni, että Wegener ei häviä mihinkään, niin oikeasti luulin sen jääneen kauas taakse, ehkäpä joskus parinkymmenen vuoden päähän olin mielessäni budjetoinut sen mahdollisen paluun.

Sen verran tämä taudin viimeisin käänne on kirpaissut, etten saanutkaan huudettua sitä heti maailmalle blogissa ja facebookissa. Tuli vähän pysäyttävämpi hetki, jonka jälkeen vitutustutka rupesi pyörimään. Mä halusin syylliset esiin.

Samalla kun aloitin puolipäivätyökokeilun, vaihtui hoitava naislääkärinikin vähän vanhempaan setään jonka kuukausittainen kommentti oli: "Kaikki näyttää hyvältä, jatketaan samaan malliin." Vähän samoilla linjoilla mentiin kun aloin valitella toukokuussa 2012 enemmänkin poskiontelokipujani, siinä vaiheessa olin ehtinyt olemaan jo yhdeksän kuukautta kokoaikaisesti töissä.

Määrättyjen allergialääkkeiden aiheuttamat pikku lihaskivut normilääkitykseni kanssa, ensihoidoksi punkteerauksen ehdottaminen ja syksyinen lausahdus ettei kohonneilla labra-arvoilla ole mitään merkitystä toivat vaihtelua kontrollitapaamisiimme. Nyt sitten ihan yllättäen hän toteaa taudin palanneen jostain takavasemmalta. Hänenkö on syy, joko heitän ensimmäisen kiven? Enhän mä edes tiedä minkä alan lääkäristä on kysymys, pahimmassa tapauksessa hän ei edes tiedä Wegenerin taudista oikeastaan mitään. Pätevät asiantuntiat hoitavat sairaat terveiksi ja virkalääkärit toimivat tervehtyneille lapsenvahteina. Täytyypä vielä kaivella taudinaiheuttajan tunkiota syvemmältä.

Syyllinen on selvästikin työpaikka!
Ne sydämmettömät verenimijät ovat ovat teettäneet minulle monta tuntia työtä, jonka tekemiseen on mennyt monta työtuntia. Apujakin olisin joskus kaivannut, mutta vähän nihkeästi on ollut ylimääräisiä käsipareja tarjolla.

"Hei pomo!" Tästä lähtien en enään tee yli kahdeksan tunnin työpäiviä, vaikka itsehän olen toki työaikani tähänkin mennessä itsenäiseti päättänyt. Työtehtävät; niin nekin mä olen päätänyt itse, myös niiden kiireellisyysjärjestyksenkin. Taukojen pitoakaan useammin ei estänyt kukaan; itse asiassa pomonihan se kehoitti minua menemään lopulta työterveyslääkärille, kun yritin kompuroida puolivaloilla eteenpäin, jopa pariinkin kertaan. Eipä taida mennä kuitenkaan jatkossa läpi ehdotus, että kun olen töissä teenkin töitä vain puolella teholla, mutta tuplaliksalla.

Eikun työterveyshän on tämän sittenkin ryssinyt. Ne kun eivät osanneet hoitaa oloani, koska en sairasta mitään normaalia työsairautta, jotka he puolestaan hallitsevat. Vairsinkaan kun Meilahdesta ei tullut mitään signaalia että nyt pinnan alla muhisi jotain vakavampaakin. Niinpä he tutkivat ja diagnisoivat yhtä sun toista oiretta ja kutinaa. Vähän uusia jänniä lääkeitäkin tuli saatua ja oireetkin sopivat nihin, sillä itsehän mä taisin kertoa miltä tuntuu ja minne sattuu, joten syyttävä sormi kääntyy jälleen.

Minäkö tässä sitten olen syypää koko hulabaloohon? Olisi pitänyt olla vaativampi, kuunnella kehoaan paremmin ja pyytää lisätutkimuksia, joo joo. Ehkäpä ensi kerralla sitten, mutta on tuntunut että kitisen jo muutenkin kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, joten yritin vain elää niinkuin ihminen - turhia valittamatta.

Mä olen nyt kaksi viikkoa elänyt tämän uuden tiedon kanssa ja miettinyt kenen/minkä syytä tämä kaikki on. Jos minä olisin jalkapallojoukkue, niin olisin juurikin tipahtanut liigasta divariin, tässä vaiheessa ainakin valmentaja saisi kenkää ja kenties joku muukin, mutta ei koko joukkuetta voi erottaa. Vaikka ihan turhaa pohdiskelua ja energian tuhlaustahan tämä koko syntipukin etsiminen on. Loppupeleissä kaikkihan me kuitenkin arvaamme jo, että syyllinen on aina hovimestari. "Marjo! Missä mun sukat on?"

Jalassa

tiistai 13. marraskuuta 2012

Jalkaleikkaus

Tiistai 30.10.


"Rasvapatti se on, mutta samalla mä voisin ottaa tuosta luusta tuon ulokkeen pois." Toteaa valkotakkinen naiskirurgi katsoessaan röntgenkuvaa oikesta jalkaterästäni. 

"Koska joudun ottamaan luusta palan pois, tätä operaatiota ei voi tehdä paikallispuudutuksella vaan spinaalipuudutuksella. Käykö se sinulle?" 

Jaa että käykö? 
Pelkkä patin poisto olisi tarkoittanut ortopedin olleen oikeassa, mutta luun höylääminen tekee tästä vaivasenluu-operaation (ei oikeasti), joten mä olisin sittenkin oikeassa. "Totta kai se sopii."

Meno on kuin tv-sarjassa, kun kävelen muoviverhojen välistä leikkaushuoneeseen. Eräs hoitaja kehoittaa minua menemään makuulle ja kertoo, ettei  paikallispuudutusta voida käyttää, vaan... 
Spinaalipuudutusta, joo joo, kato mä tiedän - vaikka en tiedäkään. 

Mä olen tullut Hyvinkään sairaalaan aamuyhdeksältä, enkä ole syönyt aamiaista, ainoastaan lääkkeet ja lasin vettä. Nyt kello on varmaankin yli kymmenen, joten edellisestä syömisestäkin alkaa olla kohta kaksitoista tuntia. 

Ensimmäinen puudutusaine pistetään käsivarresta, ja joku sitä aikansa yritti sinne tuhertaakin. Minä mutisin, ettei siinä ennen ole noin kauaa mennyt. Piikittäjä vaihtui ja sitten osui laakista suoneen.

Hoitajat ovat pyytäneet mua kääntymään kyljelleni ja köyristämään selkäni ihan sängyn reunalle. Samalla kun he kyselevät toisiltaan oikean neulan olinpaikkaa, voin vain ihmetellä miksi olen tässä. Kukaanhan ei mua tänne käskenyt tai kehoittanut tulemaan, itseäni vain härnäsi se patti jalassa. Ärtyihän se juostessa tai pelatessa punaiseksi, mutta melkeinpä kuitenkin voitaisiin puhua jonkin sortin kauneusleikkauksesta. Onneksi sitä luutakin otetaan pois, ja siksi on tämä puudutushässäkkä. "Spinaali, spinaali... hmmm." Minä hoksaan, että spinal tarkoittaa selkärankaa samalla hetkellä kun hoitaja tarraa minua hartiasta ja lantiosta kiinni. "Ja nyt liikkumatta." 
Hei vitsi, vitsi, vitsi, päästäkää irti niin lähdenkin tästä kotiin. 

"Ei saa jännittää selkää!" 
(Perkelettäkö sitten sinne sohit neulallasi.) 
Mä yritän olla liikkumatta ja rentona, mutta vähän vaikeaa se on. 
Hoitaja tiukentaa varmuudeksi otettaan. 

Puudutustaistelun jälkeen he kehoittavat minua suoristamaan jalkani, koska kohta minulle tulisi tunne, että ne ovat kokoajan koukussa. Kuuliaisesti ojennan jalkani oikoseksi, 
mutta ei saa kuulemma jännittää. 

Koko alakroppaa rupeaa kihelmöimään ja varsinkin oikea jalka on kuin tulessa. Se jäi sittenkin koukkuun ajattelen, joten nousen istumaan. Hämmästyksekseni näen, että jalka on tikkusuorana sängyllä. Yritän vakuutella itselleni että tämä on vain sellainen harhainen olotila, eikä puuduttavasta tunteesta pidä välittää. Maakaan paikallani mahdollisimman pitkään ihan rauhassa, mutta joudun vakuuttamaan aivoni katsomalla fudua silloin tällöin. Nousen istumaan ja huomaan, ettei sängyllä olekaan enää mitään jalkaa. Hoitaja on nostanut sen olkapäälleen ja vetänyt siihen ruskean ideaalisiteen? Ihan reidestä varpaisiin. Ei hemmetti, nehän voivat vaikka varastaa koko koiven, enkä huomaisi mitään. 

Seuraavan istumaan nousun jälkeen totean jalan nostetun katosta roikkuvan telineen varaan. Vai oliko se kiinni sängyssä? No teline joka tapauksessa. Mun olo oli ihan tuskainen, tuntui kun jalkaa olisi pidetty ainakin vuorokausi koukussa. Onneksi joku vihdoinkin soitti kirurgille. "Täällä olisi kaikki valmista." Mä olin jo ihan finaalissa. 

Aika matelee eteenpäin ja jalka tuntuu puutuneelta - edelleen. Mä vain odotan että tästä pääsisin pois. Yhtäkkiä tunnen tärähdysten sarjan, ja se saa minut hymähtämään - vihdoinkin jotain tuntoärsykkeitä. Oivallan pian, että kirurgi naputtelee "taltalla ja vasaralla" luusta siivuja pois, ja tärähdykset siirtyvät selkärankaa pitkin navan yläpuolelle, jossa tuntoa alkaa löytyä. Enään ei hymyilytä.


Vihdoinkin show on ohi, ja minut nostetaan lakanan sisässä renkailla varustettuun sänkyyn, ja työnnetään heräämöön. Oikea jalka peitetään kylmäpusseilla, mutta loput miehestä peitellään lämpimästi. Saan lisäksi lämpöpeiton jonka putkiin kone puhaltaa 42 asteista lämmintä ilmaa. Saan särkylääkkeitä ja yritän liikutella pikkuhiljaa jalkojani. 

"Jokos täällä jalat liikkuvat?" kysyy hoitaja, joka on huomannut liikettä peittoni alla. Fysioterapeuttikin tulee paikalle ja kysyy haluanko kokeilla kävelemistä. Suhteellisuudentaju ei koskaan ole ollut vahvoja puoliani: "Tottakai." Hoitaja alkaa poistaa vilttejä päältäni, ja yritän auttaa häntä nostamalla hieman paketoitua oikeaa jalkaani. Kaikkien hämmästys on suuri, kun jalka osuu häntä korvaan, vaikka hän onkin vasemmalla puolella sänkyä. "Onko se noin holtion?" Minäkin olen ihan äimän käkenä, mutta kampean siitä huolimatta itseni sängyn reunalle. 


urheilullinen ajopeli
Huomaan kyllä heidän epäluuloiset katseensa. Minäpä en olekaan mikään peruspapparainen, joka mielummin ottaa varovasti ja varman päälle. Kurotan kohti kävelytukea ja naiset syöksyvät auttamaan, koska muuten olisin naamallani lattialla. Eihän siitä kävelystä mitään tullut, jalka ei liikkunnut ainakaan suoraan minne halusin, vaan kiertäen kaartaen sinne päin ja aina liian pitkälle. Kahden metrin jotoksen jälkeen he käänsivät minut takaisin, ja lopulta peittelivät sänkyyn - ja veivät tuen varmuden vuoksi kauemmaksi. 
Minä nukahdin.

Herättyäni jalan toimivuutta tarkastellaan hieman huolellisemmin, kuin edellisellä kerralla. Hauskutan itseäni nostamalla jalan suoraksi noin 45:n asteen kulmaan ja pitämällä sen siinä kymmenisen sekuntia. "Ei tunnu missään." Kokeilkaapa vaikka itse suoristaa toinen jalkanne. Sekunnissa tiedätte että se väsyy, ja kymmeneen sekuntiin pitääkin jo pinnistellä. Puudutusaineen vuoksi mä en tuntenut väsymystä enkä kireyttä lihaksissa, vaikka testasin sitä useita kertoja.


Nyt kävely oli pala kakkua, ja kiirehdin syömään ensimmäisen ateriani seitsämääntoista tuntiin. Tuoremehua, jugurttia, leipää, kahvia, kaikki kelpasi ja lisääkin sain - ja kepitkin. Hoitaja antoi taas särkylääkettä palan painikkeeksi, ja kertoi että vessassa pitää käydä ennen kuin pääsen kotiin. 

Kusihätää odotellessani kävelin kepeillä edestakaisin huoneessa ja käytävällä, kunnes alavatsaa alkoi kipeästi vääntämään. Menin vessaan, koska nyt tuntui tulevan vähintääkin paskat housuihin. Siellä sitten istuin ja ihmettelin kun mitään ei tapahtunut, kunnes liikahdin sen verran että huomasin että perse on tunnoton. Vehjekään etupuolella ei oikeastaan tuntenut mitään, mutta sehän taas voi olla jo iän tuomia ongelmia. Puudutusaine kuitenkin vaikutti edelleen, ja nestettä olisi tulossa; kunhan vain saisin oikean käskyn välitettyä "alakertaan". Aikani tiruteltuani, olin suhtellisen varma, että olin saanut tarpeeni toimitettua, joten kotimatka voisi alkaa. Ennen lähtöäni hoitaja kysyi, onko minulla täysi-ikäinen seuralainen kotona odottamassa. "Ei kun vaimo, mutta voin mä johonkin seuralaispalveluunkin soittaa." Sain luvan vetää omat hyntyyt niskaani ja hypin keppien avulla taksiin. 
Tack och adjö.
tunattu sideharso by Marjodesing


Matkaevääksi olin saanut pari pussia särkylääkkeitä, niitä pitäisi syödä kolmen päivän ajan, vieläpä aika montakin pitäisi vetää leikkaushaavan takia. Suunnitelma oli napata aamulla ja illalla Panacod, joka on kolmiolääke, ja siinä päivän mittaan kolmesti tonninen Burana. Tykytys jalassa oli parina ensimmäisenä päivänä sitä luokkaa, että kaikki tuli syötyä.

Ensimmäisenä aamuna nautin maailman hitaimman aamiaisen; kesti vähän helvetin kauan saada saada kaikki tavarat poytään, ja lopuksi takaisin kaappiin.

Mä yritin jo torstaina vähentää kipulääkitystä enkä ottanut aamun annosta heti. Polttava tunne haavan sisällä alkoi tuntumaan sen verran sukan läpi, että kävin nappaamassa kiltisti pillerin. Illalla olinkin fiksumpi ja jätin Panacodin syömättä, koska eihän se nukkuessa haittaa. Vai haittaako?

Laitan tähän facebook päivitykseni seuraavalta aamulta, se kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa.

3. päivä leikkauksesta
perjantai 2.11. 
AARRGH! Valtava pistävä kipu jalassa, edellinen särkylääke otettu 13 tuntia sitten ja nyt ilmeisesti pääsin "al naturalimente -tilaan". Voi saamari, tässä suurinpiirtein tärisen ja odotan että aamulääkitys alkaa vaikuttamaan. Herranjumala että olen ollut tiistaista lähtien niiiiin aineissa, kun ei ole tuntunut juurikaan missään - tämän rinnalla.

Elämä jalan kanssa sujui hyvin, kunhan maltoin olla hosumatta. Luonnollisesti varvasta ei olisi pitänyt kolhia mihinkään, vaikka sitäkin tuli kokeiltua. Enemmän säikähdin, kun oikeastaan satutin itseäni. Varvas ei tykännyt paljoa taivuttelemisestakaan, portaissa sain olla tarkkana. Erityisen herkkua olivat kuitenkin refleksinomaiset varpaannostot, joita näköjään teen huomaamattani; tai siis ennen en huomannut. Taisi olla se ensimmäinen yö kun heräsin vihlaisuun, kun tein sen nukkuessani.

Sunnuntai 4.11.
Viides päivä leikkauksesta ja kalenterin kääreen alta paljastui kivan näköinen "yllätys". Samana aamuna kääreiden kanssa nurkkaan lensivät kävelemisen apuvälineet, kepit ja kantakenkä. Niillä oli kahden viikon laina-aika, mutta minä mitään apuja tarvi, paitsi särkylääkkeitä. Niitä joutuikin syömään yllättävän pitkään - viikon verran. Näin jälkeenpäin ajateltuna jyskyttävä päänsärky ei välttämättä liity jalkaan millään lailla.


Hätätilanteessa vedä sinisestä langasta.

Keskiviikko 8.11.
Kaverini Timo käy Hyvinkäällä töissä, ja koukkasi minut kyytiinsä, jotta pääsin sairaalaan palauttamaan heidän romunsa, ja ajamaan itse oman romuni kotiin.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Räkäpää

Maanantai 29.10.

Tämä päivä on roikkunut meidän kylmiön ovessa magneetilla jo ihan hemmetin kauan, lähetteenä nenä-korvaklinikalle jatkotutkimuksiin. Tämä on se päivä, johon olen viimeiset kaksi kuukautta pannut toivoni siitä, että paine poskionteloissa vihdoinkin hellittäisi. Toisaalta sisäinen pessimismini muistuttaa, ettei kukaan lääkäreistä ole aikaisemminkaan uskonut nenästä löytyvän mitään, joka ei lähtisi punkteeramalla.

Mä soitin bussista ajanvaraukseen, etten välttämättä ehdi vastaanotolle tasan klo 12:00.
"Jos ajasta myöhästyy kymmenen minuuttia lääkäri ei enään ota vastaan."
"No mä olen tässä bussissa istumassa, en voi tulla nopeammin."

Klaukkalan kuhisevasta metropolista vaihtoehdot julkisilla tsadiin ovat, että perillä Meilahden pysäkillä olen joko klo 10:55 tai 11:55. Mielestäni bussi lähti myöhässä, ja poistuttuani siitä minun olisi juostava vielä liki puoli kilometriä.

Muistatteko kun keväällä kehuin että olivat muuttaneet sisustuksen sillä viihtyisämmäksi? Unohtakaa se, viihtyisämpi olikin kiirellisten tapausten puoli. Saavuin hengästyneenä klo 11:58 siihen samaan ankeaan neuvostoliitto-desing odotusaulaan, jossa olen aiemmin tuskaillut tunnin jos toisenkin.

Joku muukin oli tuskastunut, nimittäin heleäääninen pikkupoika selitti ja kyseli läpitunkevalla äänellään äidiltään kaikkea typerää. Juurikin kuin kersan kälättäminen alkoi kasvattaa kyrpää häritsevästi otsaani,
tuli hoitaja selittämään äidille:
"Me saimme vasta nyt päivän ensimmäinen potilaan hoidettua, ja lähdemme nyt lääkärin kanssa syömään. Tehän voisitte sillä aikaa käydä vaikka kahvilassa."
"Kävimme siellä jo, me olemme odottaneet täällä koko aamun."
"Olen pahoillani."
Samalla kuin hoitaja käveli pois, kuulin poika ilmoitti ettei halua olla täällä enään ja ehdotti että hekin lähtisivät pois.

Mun vuoronumero kilahti tauluun, ja noustessani ylös mietin kuinka hurjan blogitekstin tuo äiti pystyykään tästä päivästä vääntämäänkään, mulla ei ole mitään mahkuja panna paremmaksi. Vittu tätä pajaa, ja varsinkin sitä ämmää joka vastasi mulle puhelimeen.

Nenälääkärin kanssa katsoimme röntgenkuvia, ja kertasimme ihmeelliset seikkaluni punkteerauksien maailmassa. Selitin hänelle että jotenkin koen kaiken pahan alun ja juuren olevan mun poskionteloissa, ja minusta tuntuu että "se" on ajanut minut tähän voimattomuuteen ja sairaslomaan.
Lääkäri selitti sellaisen olevan tavanomaista wegenerin kaltaisissa autoimmuunisairauksissa, joissa kehon oma puolustusjärjestelmä alkaa tuhota taudinaiheuttajien lisäksi myös terveitä kudoksia. Jäin siihen uskoon, että hän epäili tuollaisen "pesäkkeen" jääneen poskiontelooni. Se kävi minunkin järkeen ja päästin helpotuksen huokauksen. Vihdoinkin joku kuunteli mua loppuun saakka,
ja jopa ymmärsi hakemani ajatuksen - jesh!

Lääkäri ilmoitti suihkuttavansa puudutusainetta sieraimiini ennen toimenpidettä, ja hetkellinen lejumisen tunne vaihtui nopeasti hermostuneeksi pähkäilyksi evoluution peruskysymyksen tiimoilta -
pakene tai taistele. Minä kuitenkin jähmetyin paikalleni, ja sain siitä hyvästä molempiin sieraimiini suihkauksen helvetin pahan makuista ainetta.
Voisin kuvitella että itse pääsisitte samaan makuelämukseen suhkuttamalla Raid-hyönteismyrkkyä nenäänne. Kannattaa kokeilla - hieno fiilis.

Yllätyksekseni hän tyytyi vain työntämään sieraimeeni ohuen valolla varustetun tähystyspuikon, joka ei siis tuntunut miltään, ja totesi että vasemmalla puolella näkyy "jotain". Puhdistusoperaatio tapahtuisi paikallispuudutuksessa, mutta ei kuitenkaan tänään. Jonotusaika olisi pari kuukautta ja nukutettaessa kolmisen kuukautta, koska toimenpide tarvitsee ylibuukatun nukutuslääkärinkin.

Tuo pieni juttu, nukutus, pisti minut kysymään että kuinka paljon tämä operaatio on pahempi kuin punkteeraus. Onhan se suurempi kun
joudutaan tekemään asiota nenän sisällä, hän vastasi.
"Puuduttaminen on inhottavin osa, mutta sen jälkeen ei enään satu."
"Puudutetaanko se samalla lailla kuin punkteerauksessa?" Neula olisi samanlainen, mutta niitä tarvittaisiin kolme kappaletta. Vaikka vain vasen puoli operoidaan, niin myös oikeakin sierain pitäisi puuduttaa - kolmella neulalla. "Sinä vaikutat kuitenkin rauhalliselta tyypiltä, joten en usko että siinä mitään ongelmaa on."

Mä etäisesti aistin, että kaksi minua katsovaa naista haluaa kuulla huolettoman ilmoitukseni paikallispuudutuksen onnistumisesta,
mutta kuitenkin muistelin mielessäni kaikkia niitä aikaisempia punkteerauksiani. Aika tuntui hidastuneen ja kylmä hiki hiipi paidan selkämykseen.

Lopulta en saanut sanotuksi oikein mitään rohkeaa, joten kerroin kuinka olin melkein pyörtynyt eräässä punkteerauksessa yhden piikin jälkeen, enkä tietäisi miten selviäisin sen jälkeen viidestä, jos taas kävisi samalla lailla.
"Pistetään sinut sitten nukutukseen" totesi lääkäri, ja tuntui kuin minulta riisuttiin jo harteilleni sovitettu sankarin viitta ja supervoimat. Jäljelle jäivät ainoastaan kalsarit, joihin olin juurinkin paskonut alleni.

Joskus tammikuussa olisi tarkoitus käydä nukkumaan, ja mä odotan herääväni parempaan kivuttomampaan maailmaan sen jälkeen. Tämä poskiontelohelvetti on kestänyt jo liian kauan, muistelen kärsineeni siitä jo reilun pari vuotta, periaatteessa koko Wegener-toipumisaikani. Jotenkin nyt tuntuu, että nyt tähän ongelmaan on joku lääkäreistä todella herännyt ja käyttänyt syy-seuraus -ajatusmallia, eikä vain siirrtänyt ongelmaa jollekin erikoislääkärille, joka puolestaan ei tiedä tai halua tietää Wegestä mitään, vaan keskittyy omaan osaamiseensa - punkteeraukseen.
Sormet ristiin ja toivotaan parasta.

Seuraavana päivänä minulla olisi edessä vierailu Hyvinkään sairaalaan jalkaleikkaukseen. Sen verran illalla jännitti, että otin nukahtamislääkeen - sen mun oman, en sitä joka parantaa mielenterveysongelmatkin.