Menestysresepti

Muistatteko kun tässä taannoin kirjoitin maailman huonoimmasta biisistä?

Jos ette, niin pieni ohjeistus blogin lukemisesta; koska tässä koko suuressa sepustuksessa on jonkinasteinen juoni päässyt puolivahingossa rakentumaan, vaikka murhaajasta ei olekaan epäilystä, niin olisi silti parempi lukea tekstit vanhimmasta uusimpaan. Bloggeri pistää aina uusimman tekstin keulille, eli näyttää sen ensimmäisenä kun klikkaat mun linkkiä.

Siinä oikealla lukee blogiarkisto, ja se alta voit valita aikaisempia kuukausia tai vuosia, mutta niistäkin tulee sitten ensimmäisenä se uusin näkyville. Vuoden jälkeen pitää siis valita kuukausi ja sen jälkeen vielä se alimmaisin otsikko, eli vanhin teksti. Joissakin kuukausissa, kuten kaikken vanhinta tekstiä haettaessa (huhtikuu-2010) kaikki tekstit eivät mahdu ensimmäiselle sivulle, joten vielä pitää valita: vanhemmat tekstit. Luette sitten ne jutut järjestyksessä alhaalta ylöspäin.

Niin siihen "rock"videoon, se on poistettu netistä tekijänoikeusvaatimusten vuoksi, ilmeisesti hänen itsensä toimesta. Sitä ladattiin 167 miljoonaa kertaa ja 87% katsojista klikkasi: en tykkää. Nyt Rebecca Black sitten palaa parrasvaloihin Katy Perryn suosiollisella avustuksella, "Last Friday Night" musavideolla näkyy muitakin menneysyyden tähdenlentoja.

Kukkahattutädeille tiedoksi: Katy on maailmanluokan stara ja tämä biisi on hitti, loppukesän 2011 yksi eniten radiossa soitettuja renkutuksia maailmassa. Näytti olevan liki 105 miljoonaa latausta kirjoitushetkellä ja lisää on tulossa. Valitettavasti kohta varmaankin ilmestyy Rebeccan oma levykin, onneksi sen takana luultavasti on vähän parempi tuotantokoneisto kuin viime kyhäelmässä.

Tiistai 13.9.
Onhan sitä joskus nuorempana hurjiakin bileitä nähty, mutta vedettiin varmaan yhtenä perjantai-iltana Marjon kanssa niihinkin pohjat. Itse hahmottelin blogitekstiä joka ei oikein suostunut muuttumaan mieleisekseni, joten klikkasin blogiarkistosta aikaisemmat tekstini auki. Olen luultavasti lukenut oman tuotantoni läpi noin kymmenisen kertaa, mutta niin vain täytyy kehaista itseään (taas), että ihan ensimmäisen kuukauden tarinat olivat aika helmiä. Kysyinkin rakkaalta vaimoltani onko hän lukenut niitä, muuta kuin sen yhden kerran silloin aikojen alussa. Ei kuulemma ollut, joten kehoitin kokeilemaan.

Siinä sitä maattiin sängyssä ja molemmat lukivat omilla läppäreillään kirjoituksiani, paitsi että Marjo nauroi ihan sikana. Näköjään mitä enemmän mieheen sattui, sitä hauskempaa tuntui olevan. Meneehän se perjantai-ilta noinkin. Itse tykkäsin että "David Lynch" oli aika hyvin vedetty, mutta Artun muistokirjoitus on varmaankin parasta ikinä mitä olen saanut kirjoitettua. Sitä en vain halunnut silloin lukea uudestaan, joten ihan varma asiasta en ole.

Tänään pitäisi lähteä ensimmäiselle maratontunnille, mutta sadetutka lupaa ihan helvetinmoista vesimyrskyä, joten taidan jäädä kotiin. Katson kellosta onko lääkeaika ja käyn hakemassa nappeja. Pieni hetki. Mykefenolaattia menee yhteensä neljä 500 mg:n nappia päivässä, kaksi aamulla ja kaksi kahdentoista tunnin jälkeen illalla. Lääkehän on tarkoitettu ensisijaisesti elinsiirtopotilaille, mutta en tiedä mitä sen pitäisi heille tehdä. Omalla kohdallani ne korvaavat tehottomaksi osoittautuneet solumyrkkyhoidot, ne samat myrkyt joita myös syöpäpotilaille työnnetään suoraan suoneen. Eipähän mene enään päivää hukkaan sairaalan pedillä maatessa, ja sitten siihen perään pari darra-päivää vielä sotkemaan eloa.

Aamuisin "nautin" myös kortisonia joka ilmeisesti on ollut toiseksi tärkein lääke aktiivisen taudin hoidossa. Aluksihan sitä määrättiin 60 mg:tä päivässä, mutta nyt (yli vuoden jälkeen) syyskuun alusta sen määrä on 5 mg/vrk.

Heinäkuun 2010 jälkeen meikäläinenkin ehti vaipua fyysisesti ja henkisesti ojan pohjalle. Oli varmaan viimeinen solumyrkky-show kun päättivät käynnistää mun kehoa tykittämällä kortisonia suoraan suoneen, en muista tarkkaa määriä, mutta kahdessa päivässä pumppasivat sinne reippaasti yli kahden kuukauden annoksen verrattuna siihen mitä söin tabletteina. Vasen käsivarsi mustui nätisti kun aine vähän "polttaa" mennessään, tai jotain. Asiasta jotain enemmän tietävät voivat kommentoida mustelmia.

Vasemman puoleisessa kuvassa näkyy kanyylin (piikki) ja kortisonin aiheuttama mustelma paremmin, mutta oikeanpuoleinen on muuten tarkempi otos. Kuvat otin omassa puutarhassani 8.8.2010. Näköjään luin samurai/ronin Miyamoto Musashi:n seikkailuja.

Vähän sen jälkeen olikin vähän synkemmät fiilikset, kun kävi ilmi etteivät ne solumyrkyt siltikään tehoa, eikä kellään ollut keksittynä oikein korvaavaa suunnitelmaa, kunnes CellCept otettiin käyttöön. Silloin, vuosi sitten, se oli vähän kalliimpaa lystiä. Onneksi saman mykon saa nykyään halpamerkkinä inhimillisempään hintaan, vaikka luultavasti 675 euron lääkekatto lienee jo tänäkin vuonna paukkunut rikki. Kohta ne sieltä palauttavat rahoja ja lähettävät todistuksen että voin ostaa loppuvuoden  lääkkeeni hintaan 1,50 euroa kpl. Siis max. kolmen kuukauden satsit kaikkia tarvitsemiani mömmöjä 1,50 € / lääkenimike.

Kortisonin käyttöön sisältyy pari pikku haittavaikutusta, joista yksi on luuston haurastuminen. Siksipä olenkin pureskellut kalsium-tabletit aamulla ja illalla. Aikataulullisesti siinä on sellainen juttu, etteivät myko ja kalsium oikein imeydy yhtäaikaa. Apteekista annettiin ohje: vähintään neljä tuntia mykon ja kalsiumin välille ja mielellään pidempi aika sitten seuraavaan mykoon. 24 tuntia käy pieneksi kun ottaa siitä nukkumiseen käytetyn ajan pois.

Teorissa kun aloittaa napittamisen klo 8:00 ja klo 12:00 vetää kalsiumit naamariin ja sitten venaa klo 18:00 saakka ja syö seuraavan mykon, niin lopulta voikin ottaa klo 22:00 viimeisen kalsiumin ennen nukkumaanmenoa. Siinä vain sattuu olemaan kolme kohtaa joiden myöhästyminen aiheuttaa seuraavan tankkauksen siirtymisen myöhemmäksi, ja mullahan on tunnetusti huono muisti - tärkeissä asioissa. Pikkujututut ja turhantärkeä nippelitieto kyllä jää päähän.

Pahimmillaan mulla oli ensimmäiset kaksi kapselia mykofenolaattia ja lasi vettä yöpöydällä odottamassa kun säpsähdän hereille ensimmäisen kerran, sitten voikin taas nukahtaa pariksi tunniksi kun on hoitanut velvollisuudet alta pois. Onneksi tuollaisen kireän aikataulutuksen voin nyt unohtaa, sillä nykyään riittää kun syön yhden tabletin päivässä. Tuli melkein burn out.

Syönhän mä kaliumiakin. Vaikka hiki päässä olen nukkunut, niin suu on ollut kuiva aamuyöstä, ja siihen vaivaan sitten yleensä herään. Yksi tabletti päivässä riittää, ainakin lääkäri niin sanoi. Itse vaihdoin syömisajankohdan aamusta iltaan, josko sen vaikutus olisi tehokkaampi niinä kriittisinä hetkinä kun pitäsi vetää unta pollaan. Onnistumisprosentti ei ainakaan vielä ole 100.

Tähän väliin sähkeuutisia. Kirjoitan tekstiä illalla klo 22:35 ja muistan etten ole ottanut illan mykoa. Vaimon puutarhaharrastus tarvitsi orjatyövoimaa, ja tällaiset pikkujutut pääsivät unohtumaan, mutta meidänpä uudessa kukkapenkin reunamuurissa on 24 isoa ja 24 pientä harkkoa kahdessa kerroksessa. Vedän ne lääkkeet nyt napaan, ja on muuten hyvä ettei tarvitse enään venata neljää tuntia että pääsee nukkumaan.

Cotrim Forte on sellainen lääke joka pitää infektiot loitolla, ja se tuntuu toimivan. Muistaakseni olen ollut flunssassa vain kerran koko tänä aikana, vaikka vastustuskyvyn piti käydä ihan nollillakin. Kapseli on suurin mitä mun valikoimista löytyy ja se pitää nielaista kokonaisena, tietenkään siinä ei ole asiaa helpottavaa liukasta pintaa. Suu täyteen vettä, puikula nopeasti suussa oikeaan asentoon ja päätä heilauttamalla kurkusta alas. Tai sitten ei, ja uusi yritys.

Vatsansuoja-aineesta edellinen lääkäri sanoi, ettei sitä enään tarvitse ottaa jos en halua, mutta tämä viimeisin suositteli sen käyttöä ja kirjoitti siitä vuoden reseptin. Mä syön kun muistan. Kaapin pohjalta löytyy vielä tolkuttomasti erilaisiä särkylääkkeitä - isoja jytkyjä. Pahoinvointilääkkeet syö Marjo, kun se lähtee risteilemään vaikkapa Tallinnaan, siis ennen reissua.

Itse olen joutunut vetämään nukahtamispillereitä koko viime viikon, muuten en olisi saanut sitäkään vähää nukuttua kuin sain tällä lailla. Kuuden herätykset vaativat aikaisin nukkumaan menemistä, mutta kierrokset eivät laske kropasta ilman kemikaaleja ajoissa.

Kello näyttää olevan 23:15, teen viimeisiä korjauksia ja oikoluen tekstiä. Kalium-pätkän kohdalla huomaan etten ole sitäkään nappia vielä tälle iltaa syönyt. Toivottavasti sen unilääkkeen edes voisi onnistuneesti unohtaa.

Tummia pilviä

Tiistaina 30.8.

Mä lähdin sitten taas juoksemaan Klaukkalaa ympäri, mutta toisinpäin kuin viimeksi, en sentään selkä edellä, vaan Haikalan kautta metsän siimekseen, peltojen viertä kiertäen ja lopulta Shellin kulmalta Klaukkalantielle ja ylös viimeiseen mäkeen. Citymarketin kohdalla yritin muistella mitä täydennystä jääkaappiin tarvitsisi hankkia ja melkein yllätin itseni miettimästä paljonko kissanruokaa on kaapissa.

Me kävimme Marjon kanssa toisenkin kerran kissojen löytökodissa, lahjoittamassa heille vanhoja vaatteitamme kirpputorille myytäväksi. Samalla kävimme tietysti katsomassa kissoja. Yhdestä pienestä huoneesta löytyi nuoret kissat, joista toinen oli lähes sokea ja sen veli toimi tälle silminä. Kun kyykistyimme alas katsomaan niitä lähemmin, syöksyi veli karkuun. Tein sormillani pieniä "äänimerkkejä" kun ojensin niitä sokealle haisteltavaksi. Kaveria pelotti kuitenkin ihan pirskatisti, varsinkin kun sen veli palasi kovalla ryminällä takaisin sen viereen tärisemään pelosta. Kaveria ei sittenkään jätetä, perskuta!

Ne olivat kuitenkin niin liikkiksiä, että jäin miettimään niiden pelastamista useaksi päivää. Ajatus siitä että ne joutuvat viettämään elämänsä tuossa viiden neliön huoneessa kahdestaan, saa vieläkin palan nousemaan kurkkuun. Käykää nyt herrajumala joku hakemassa ne pois. Palkkioksi saatte taivaspaikan, 72 neitsyttä auttamaan niiden hoidossa ja Siddhartha Gautaman -fan clubin pistää kaupanpäälle seuraavan elämän kissana preium-luokan perheessä.

Taajaman jäädessä pikkuhiljaa taakse on kulunut puoli tuntia ja alkoi ensimmäinen tiukka keskittyminen ylämäkeen. Pitkästä aikaa sain pistoksenkin alavatsaan, mutta koska palkeet tuntuvat vielä vetävän happea niin en ruvennut himmailemaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin olen siinä samassa notkelmassa, kuin viimeksi matkalla toiseen suuntaan keho rupesi natisemaan liitoksissaan, kuten myös kävi tälläkin kertaa. Viisi minuuttia myöhemmin tunsin oikean jalan varpaissa ylimääräistä polttelua, rakko oli syntymässä hyvää vauhtia. Eipä auttanut ruikuttaa, koska matka oli puolivälissä ja sateen uhka roikkui niskassa, oli vain pakko pistää jalkaa toisen eteen. Hetken päästä saavutin risteyksen josta käänsin peltoaukealle, ja sitten taivas repesi. Miten tässä nyt taas kävi näin?

Jokunen päivä aiemmin kastuin sortseissa ja t-paidassa sateessa läpimäräksi pari kilometriä ennen kotia, yllättäen puhjenneen sadekuuron takia. Tuolloin jouduin pohtimaan syntyjä syviä ja tekemään odottamattomia valintoja siitä, että poistanko yhden blogini lukijoista kommentteineen päivineen. Ajatuksiani selvittelin lähtemällä normaalille lenkilleni, ja halusin olla ulkona auringossa, joka silloin vielä paistoi täydeltä terältä.

Mia oli ollut yksi ensimmäisten joukossa joka oli rekisteröitynyt lukijakseni, ja hän oli näin seurannut sairauttani "reaaliajassa" lähes alusta lähtien. Tutustuin häneen myöhemmin joulukuussa 2010 joululounaalla Kulosaaren Kasinolla, jonne hän saapui Luisan kutsumana. Mia sairasti syöpää, oli sairastanut kaikki ne kymmenen vuotta minkä ajan he olivat Luisan kanssa tunteneet toisensa, tavattuaan silloin joskus koirien ulkoilupuistossa. Viimeksi juttelin hänen kanssaan Luisan ja Mikan (L&M) häissä jossa hän oli kunniavieraana. Luisa kertoi hänen olevan ikään kuin varaäiti, jonka 62 vuoden elämänviisauksista pystyi ammentamaan oppeja omaan elämäänsä.

Elokuun alussa Mia oli ollut syömässä L&M:n luona päivällistä ja kaikki oli sujunut mainiosti, viikkoa myöhemmin hän soitti että oli edellispäivänä koiraa ulkoiluttaessaan pyörtynyt metsään ja olo oli edelleen heikko. Mika kävi viemässä hänet sairaalaan - oli perjantai. Luisa istui sairaalassa viikonlopun ja Mia pystyi kommunikoimaan hänen kanssaan vielä maanantaina, mutta sen jälkeen hän ei enään ollut ollut tässä maailmassa hereillä ollessaan. Syöpä oli levinnyt aivoihin ja viikon kamppailun jälkeen Mia Paasikivi kuoli 21.8.

L&M perheeseen tuli kolmas koira neljä vuotta tehdyn sopimuksen mukaan, silloin koira oli vielä pentu ja Luisa lupasi huolehtia siitä jos Mialle joskus sattuisi jotain.

Päätin jättää Mian profiilin ennalleen, eräänlaiseksi sähköiseksi muistokiveksi, enkä millään olisi raaskinut poistaa hänen kommenttiaan Esileikkiä kirjoituksesta kesäkuulta 2010.

Sadetta kesti tällä kertaa kymmenisen minuuttia eikä se onneksi tullut alas ihan saavista kaataen, mutta kohtuullisen märäksi kastellen kuitenkin. Varustus oli tälläkin kertaa sortsit ja t-paita, aurinkolasit oli pakko nostaa otsalle koska niissä ei ollut lasinpyyhkiöitä. Siinä sitä sitten jolkottelin silmät sikkurassa, kun vesipisaran osuminen öögaan ei tuntunut kovin hyvältä. Sateessa oli kuitenkin omat hyvät puolensa, ainakin sen vauhtia piristävä vaikutus, tahtia oli pakko nostaa jotta keho tuottaisi lisää lämpöä. Harmittaa vähäisten energiavarojen tuhlaileva käyttö huonon eristyksen vuoksi (märät vaatteet).

Viimeinen mutkainen pätkä muuttui pikku hippaleikiksi, olen nimittäin aikaisemmin järkeillyt että minun kannattaa juosta aina ulkomutkassa, koska silloin autot näkevät minut kauempaa. Kuuntelin lähestyvien autojen ääniä, ja pää pyöri kuin hyrrä kun vaihdoin kaistaa mutkien mukaan. Hurjin tilanne ehti kuitenkin syntyä heti sateen alettua pitkällä peltoaukealla, kun juoksin tie oikeaa reunaa. Kuulin että takaani lähestyi kuorma-auto, mutta samaan aikaan vastaan tuli kolmen auton jono, joka estäisi sen koukkaamisen keskemmälle tietä väistämään minua.

Arvelin sen jäävän odottamaan taakseni väylän vapautumista. Asfaltti kun loppuu valkoiseen reunaviivaan ja ennen ojaa on noin puoli metriä piennarta - aina ei sitäkään ja silloin on pakko juosta ajoradalla, mutta nyt oli. Ammattiautoilija ei kuitenkaan viitsinyt jarruttaa odottaakseen noinkin pitkän autoletkan ohimenoa, vaan pyyhkäisi hipaisuetäisyydeltä ohitseni, jättäen minut hieman hölmistyneenä ja säikähtäneenä taakseen vesisumuun.

Anoppikin oli rillutellut taksilla oikein kunnolla. Hän oli saanut kotonaan epilepsiakohtauksen ja oksentanut sen aikana. Onneksi Pena oli paikalla, koska muuten Marjatta olisi saattanut lähteä autuaammille marjastusmaille rocktähtien tyyliin tukehtumalla omaan oksennukseensa. Ivalon terveyskeskuksesta loppui tietotaito tässä kohtaa ja reissu ambulanssilla liki kolmen sadan kilometrin Rovaniemelle oli edessä. Paitsi että autot olivatkin jo kaikki valmiiksi siellä, joten potilas, lääkäri ja hoitaja taksiin ja menoksi. Matkalle hintaa tuli liki 500 euroa, kiitos. Halvemmaksihan se kuitenkin tuli kuin ensimmäinen suunnitelma lentää pelastushelikopterilla, se idea kaatui huonoon lentosäähään. Päivä ja yö perillä meni, ja diagnoosi viittasi lievään aivoinfarktiin joka aiheutti epilepsiakohtauksen. Pahoinvointi oli hieman mysteeri.

Päivä kotona meni, mutta jo seuraavana päivänä Marjatan piti mennä terveyskeskukseen kesken kauppareissun, pahoinvointi tuli takaisin. Päivän löytö oli kohonnut verenpaine. Seuraavana päivänä todettiin ummetus. No joo, jos peräpää lyödään muumien tyyliin tukkoon, niin saattaahan siinä verenpainekin nousta ja tuskan hiki nousta otsalle. Marjatta oli sairaalassa tiputuksessa kaikkiaan neljä päivää, kunnes kotiutui. Paha vain että hän oksensi heti kotipihaan. Seuraavana päivänä takaisin terveyskeskukseen ja kolmas häntä tutkinut lääkäri hoksasi: "Ei perhana, olisikohan tuo epilepsialääke vääränlaista." Se vaihdettiin toiseen, ja kas - se sopi anopin keholle. Se helpotti, mutta tiputuksessa piti käydä kolmena seuraavana päivänä.

Minä havahdun väsymyshorteesta, mieli on jotenkin antanut periksi ja meinaan pudottaa juoksun kävelyksi. En oikein hahmota missä menen, mutta jatkan kuitenkin juoksua. Onneksi, sillä mäen päältä avautuu näkymä Ducati-liikkeeseen ja Shellille. Nyt tiedän että tästä reissusta selvitään kunnialla kotiin, huolimatta siitä viimeisestä murhaajamäestä joka on vielä edessä.

Miksi sitä sitten juostiin? Ennen lenkkiä olin juurikin palannut Meilahdesta lääkärin juttusilta. Hän kertoi vasta-ainearvojenkin pudonneen normaalin ihmisen arvoihin, joten testien valossa olen terve - toki päivittäin pitää ottaa dopingia. Kysyin että voidaanko lopettaa pelleily ja aloittaa työnteko. "Olisi kiva saada palkkaakin." "Ilman muuta voit aloittaa." Joten syyskuun alusta palaan kahdeksan tunnin työpäivään, ja siitä innostuneena päätin lähteä testaamaan tervettä kehoani.

Kohta alkaa taas sisäfutis ja maratonkoulu. I have a dream.