Kuningas Arttu on kuollut

Arttu 1993-2011

Olin juonut ensimmäisen kuppini aamukahvia puutarhassa, ja lähdin hakemaan täydennystä, kun kiinnitin huomioni maassa oleviin karvatuppoihin. Niitä oli ihan liikaa ollakseen jostain hiirestä tai päästäisestä ja seassa oli myös tutun oranssejakin värejä. Käveltyäni keittiöön huomasin liian täyden ruokakupin, ja muistin etten ollut löytänyt kissaamme askettäin lääkkeiden syöttämistä varten.

Paha aavistus henkihieverissä makaavasta verisestä kissasta makaamassa jossain pusikossa pakotti minut etsimään. Astuin takaisin ulos ja kurkistin keittiön oven vieressä olevan ensimmäisen pensaan alle ja löysin Artun. Se makasi vasemmalla kyljellään ja oikean korvan takana oli ilmeisesti hampaan tekemä reikä josta oli vuotanut runsaasti verta, tuhrien niskan ja oikean korvan. Vaikka jo sisimmässäni tiesinkin Artun kuolleeksi, kokeilin tuntuuko pulssia. Ei tuntunut, kissa oli jo jäykistynyt kankeaksi, silti karva tuntui yhtä pehmeältä kuin ennenkin. Silittelin kyyneleet silmissä vanhaa kaveriani viimeisen kerran ja lähdin herättämään Marjon.

Arttu tuli taloon muistaakseni keväällä -94, silloin ei vain ollut facebookia eikä digikameroita, joten tapahtumat täytyy kaivaa oman hataran muistin kätköistä. Asuimme silloin Tampereella ja Marjon kaveri Vammalasta kertoi nuoresta kissasta joka oli kävellyt heidän pihaansa ja jäänyt taloksi. Koska se oli sisäsiisti ja selkeästi tottunut ihmisiin, sen omistajaa huhuiltiin viikon verran paikallislehden kautta. Ainut joka ilmaantui paikalle oli allerginen reaktio perheessä ja kissalle oli tulossa lähtö - tavalla tai toisella.

Vuotta aikaisemmin meidän oli pitänyt saada kaksi kissaa, mutta luovutuspäivän aamuna joku sen talon vieras oli aamu-unisena astunut sen toisen kissanpennun vahingossa kuoliaaksi. Saimme onneksi mukamme pentueen pienimmän ja surkeimman räähkän. Nyt päätimme ottaa omaksi tuon kodittoman Vammalasta Muksu-kissan kaveriksi.

Arttu Livingstone otaksun. (kuvattu 6.7.2011)

Artun piti kuolla jo 11.6.1994 kun se yllytti minua jahtaamaan itseään ympäri asuntomme. Sen piti käydä parvekkeen kaiteella kääntymässä ja ampaista taas matkaan, mutta tällä kertaa takatassut lipsahtivat kaiteelta. Näin kun kissa hävisi, ja ehdin juosta reunalle näkemään kieppuvan ilmalennon jälkeisen ensimmäisen pompun maasta. Me asuimme seitsämännessä kerroksessa ja juoksin sukkasillani portaat alas vain löytääkseni tyhjän nurmikon. Kissa oli ryöminyt pusikkoon josta  Marjo kuuli sen surkean naukumisen. Kannoimme sen ensiksi varovasti sisään ja sitten autoon ja eläinlääkärille.

Röntgenkuvista ei löytynyt luunmurtumia, mutta lääkäri pelkäsi virtsarakon rikkoutuneen ja sitä kautta aiheuttavan myrkytyskuoleman. 24 tuntia oli armonaikaa käydä kissan pissalla, eikä se käynyt. Aikarajan umpeudutta olimme ulko-ovella jo menossa kohti viimeistä piikkiä, kun Arttu raahautui vessaan tekemään odottamamme tarpeen. Hyvinkin lyhyen ajan sisällä se oli tuhlannut useamman yhdeksästä elämästään.

Uudenvuodenpäivänä 2008 Muksu kuoli munuaisten petettyä. Ensiksi se sai kohtauksen lattiallamme ja tärinänän lakattua sen tuskainen karjahdus teki selväksi että matka eläinlääkäriin oli pakollinen. Sain kuitenkin hyvästellä kissan joka oli valinnut minut ihmisekseen, silittelin ja juttelin sille kun nukutusaine alkoi tehdä tehtäväänsä.

Koirilla on omistajat, mutta kissoilla palvelijat ja ne itse valitsevat sen johon he mieltyvät - Muksu mieltyi hieman enemmän minuun ja Marjo oli Artun valinta. Muksu oli ollut supersosiaalinen kansan suosikki ja huomion kohde, kun taas Arttu syrjäänvetäytyvä ja äkkipikainen luonne. Vähän kuten heidän omistajansakin - siis palvelijat. Nyt kuitenkin estradi oli vapaa Artun hitaammalle esiinmarssille, mutta niin vain turha kiukuttelu oli vaihtunut sympaattiseen kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Charmantti herrasmies alkoi tulla pikkuhiljaa juttuun vähän kaikkien kanssa.

Arttu oli periaatteessa sisäkissa koko elämänsä ja kesäiset ulkoilut se suoritti valjaat päällä meidän valvovan silmän alla, kunnes tämän vuoden talvella aloin päästää sitä vapaasti pihalle - pakkanen huolehtisi nopeasta paluusta kotiin. Laskeskelin, että vanhuus tekee tehtävänsä ja halusin antaa sille rikkaamman elämän ennen kuin se kokisi tuskaisen virtsamyrkytyskuolema kuten "veljensä". Päivät lämpenivät ja retket pitenivät ja me pelkäsimme että se jää joku päivä auton alle. Kissa kuitenkin tuntui nauttivan olostaan, eikä sillä ollut aina hinku päästä pois pihapiiristä. Puutarhatuolien päällä näytti olevan mukava nukkua. Yöksi jätimme pation oven auki, jotta hän saisi tulla ja mennä mielensä mukaan.

Viimeiset kolme vuotta Arttu söi lääkkeitä kilpirauhasen ja munuasten vajaatoiminnan korjaamiseksi, silti se laihtui melkeinpä käveleväksi luurangoksi. Viimeiset aikansa, varsinkin viimeisen viikkonsa, se vaikutti voipuneelta ja nukkui paljon. Tuntui hetkittäin ettei kuulo eikä muistikaan enään ihan pelannut normaalisti. Viimeisenä keskiviikkoaamuna Marjo odotteli kissaa kotiin koko yön kestäneeltä retkeltä. Vasta klo 11:00 herra suvaitsi saapua, kävellen katsomatta puutarhassa istuvan rouvan ohi samalla kuitenkin kovaäänisesti selittäen myöhästymisen syytä. Syötyään ruokakiposta se nukkuikin koko päivän. Minusta tuntui että se oli hyvin tyytyväinen elämäänsä. Eläinlääkäri arvio joskus kauan sitten sen olevan puoli vuotta Muksua nuorempi, joten Arttu olisi täyttänyt 18 varmaankin ihan lähipäivinä.

Eipä tiennyt Arttu vielä 12.6. että tällä paikalla...

Mikä eläin sitten koitui sitten Artun kohtaloksi jää luultavasti arvailujen varaan, jos se olisi ollut viilipeto kuten kettu, niin kaipa raato olisi hävinnyt tai tullut edes osittain syödyksi. Oma arvaukseni on se suuri harmaa kissa, jonka itse kävin yhtenä yönä hätistämässä pois pelkissä boksereissa alkavan tappelun ääniin heränneenä. Tällä kertaa en herännyt, ja nyt minua kalvaa ajatus etten pystynyt suojelemaan pienintä ja heikointamme edes omassa pihapiirissä.

Vaikka viimeinen taisto oli julma ja verinen, en usko Artun pelänneen alkaessaan puolustaa reviiriään, sen voimat eivät vain enään olleet riittävät. Kuningas Arttu lähti täältä saappaat jalassa - eläköön kuningas Arttu.

Elämisen sietämätön keveys

Tämä on niin tätä. Ihminen joutuu väkisin heräämään jo kymmeneksi töihin ja pukemaan valkoisen kauluspaidan sekä vetämään tummat kulmahousut jalkaan. Kädetkin varmaan pitää pestä - just joo. Entäs sitten nää muut hiihtäjät täällä, nehän... nehän tervehtii kaikki minua. "Hei haloo tajuatteko kuinka raskasta on sanoa huomenta yli viisi kertaa?" Ilmeisesti ette kun jatkatte vain ja vielä hymyilette päälle - turha kieltää, minä näin. 

Alakerrassa myymälän puolella meininki menee jo henkilökohtaisuuksiin: "Moro Kekki!" -huudot raikuvat ja Lauri ja Joni heittävät mulle high fivejä, vai mitä lie jengitervehdyksiä - joka tapauksessa epäilyttävää toimintaa. Yritän paeta paikalta, mutta joudun ojasta allikkoon. Nailia tulee jo kädet levällään kohti ja halaa. "Kiva nähdä sinua." Onneksi Miika ja Valtsu eivät halaile, mutta Nita ja Jenny kuuluvat epäilyttävään riskiryhmään. Kyllähän te tiedätte kuinka kamalaa sellainen halailu on, vähintään syntiä ymmärrättekö. Jouni ymmärtäisi, mutta se on lomalla. Toivottavasti edes sataisi paljon, mutta ei siellähän on hieno auringonpaiste. 

Lounaalla Tero ja Mikko puhuvat milloin mistäkin asiasta, ja muidenkin osastojen tyypit ottavat osaa keskusteluun, hetkinen enhän mä edes tiedä niiden kaikkien nimiä. Us-ko-ma-ton-ta. Näitä tyyppejä pitää jatkossa varoa, ettei vaan joudu ryhmään mukaan ja syntyy  sosiaalisia kon... kontak... kontaksteja tai jotain muuta iljettävää. 


Entäs ne mun asiakkaat sitten? Onneksi osa ymmärtää jurottaa koko ajan, mutta jotkut suorastaan ilahtuvat kun näytän mitä hyötyä on valita joku parempi laite, osa jopa haluaa puristaa kättäni (iik bakteereja) kaupanteon jälkeen. "No mutta kai sä tajuut että se maksaa enemmän?" Juu ei niitä haittaa, vaan aikovat tulla jopa uudestaan. Tavaratalon päälikkökin pysähtyy hetkeksi kohdallani, "Kunka voit, miten menee?" ja sitä rataa. "Joo, eihän tässä mitään." Huomaan että pakollinen neljä tuntia on kulunut ja pääsen kotiin tästä murheen laaksosta. Kello on kuitenkin jo 14:05 ja päivä on pilalla, mitään hyödyllistä en kuitenkaan enään ehdi tekemään.

Suurinpiirtein tällainen se sitten on.

Parkkipaikalla odottaa viikko sitten ostettu musta, meille uusi auto. Golf sai kenkää, mutta voi sitä nykyisen velan määrää. Tuskainen kuumuus kuitenkin häviää ilmastoinnilla ja radio osaa itse laskea volyymiä liikennevaloissa. 185 turboleonvoimaa sinkauttaa kotteron vaikka stratosfääriin jos sinne saakka tulisi kiire, eikä kaasuakaan tarvitsisi itse painaa, kun voi laittaa säätimen päälle. Mutta ohjata pitää itse, ja se on ihan tyypillistä leväperäistä suunnittelua, koska olisin halunnut ottaa nokoset moottoritiellä. 

Tämänkin kurjuuden eteen joudumme istumaan minun syntymäpäivän autossa; omassa ja koeajettavissa. Tokihan viikonloppuna oli kakkua ja vieraita, mutta ei mennä ikäviin yksityiskohtiin.  Kun Seat sitten lopulta tuli pihaamme niin Marjolla kastui välittömästi pikkuhousut, eikä siinä sitten riittänyt enään pelkkä pyykkäysreissu - ehei, vaan tilanne kannattaisi kuulemma käyttää nopeasti hyväksi (vaikka tv:tä tulisi säätiedoitus), ja kohta minulle tuli hiki ja kävi kovasti hengästyttämään. Siis voitteko kuvitella. Hei seis! Nyt lopettatte sen kuvittelun, tää on ihan hanurista kirjottaa kaiken maailman pervoille tällaisia blogeja.

Marjo haluaisi siitä tällaisen

Saavun kotiin ja avaan ulko-oven, vaimo on käynyt kaupassa, siivonnut, käynyt kampaajalla ja  laittanut ruokaa. "Voi ei! Taas pihviä ja punaviintä." Toki muistan ettei elämässäni ole sairauden myötä enään mitään iloa ja joudun juomaan maitoa. Rasvatonta. Koeta siinä sitten saada kiva bukee ja arvailla vuosikertaa. Anna mun kaikki kestää, mutta kun ei (tai siis kyllä), hän on päättänyt "hemmotella" miestään uudella frisyyrillä ja muulla pikkutuhmalla, ja kohta taas ollaan makuuhuoneessa. "Nainen etkö ymmärrä että minulla raskas päivä takana ja huomenna joudun taas heräämään aikaisin?" Ei ymmärtänyt ja taas mä hengästyin.

Te varmaan ymmärrätte, ettei ole mukavaa tällainen touhu.

Jotain hyvää kuitenkin tässä elämässä, lämpöpumppudiileri aikoi palata myöhemmin asiaan viilennysyksikön asentamisen tiimoilta, mutta miehestä ei ole kuulunut muutamista sähköposteista huolimatta mitään. Jos kesäksi saatiin lämmitys, niin ehkäpä viilennys jouluksi. No eipähän tule helteellä vilustuttua. Keep up that good work man.

Minä haluasin siitä tällaisen.

Auton nokalta ei sitten löytynytkään lohkolämmitintä, vaan aikaisempi omistaja (joku turkulainen) on sniiduillut ja kuitenkin ryypännyt nekin rahat. 

Viidessä pakkasasteessa espanjan ihmeen keskuslukko kuitenkin jumittaa eikä ovet suostu avautumaan. Mitä väliä kun konekaan ei käynnistyisi niin arktisissa olosuhteissa. Säästyypähän kalliit talvirenkaat, tai tässä tapauksessa halvat. Tuli talvi halla, ja liirum laarum paska Barum.

Running Up That Hill

Tiistaina 5.7.

Hikisen nihkeänä iltapäivänä olen juurikin palannut töistä kotiin, mutta jotenkin olo tuntuu tavallisesta poikkeavalta; minun on nyt pakko päästä juoksemaan. Suunnon sykemittarista on taas vaihteeksi paristo loppu (mistäköhän niitä saisi lisää?). "No jos syke loppuu kesken matkan niin enköhän huomaa sen ilman mittariakin." Vedän kaapista ensimmäiset käteen sattuvat sporttiset rievut päälleni, harmaat korissordet, valkoisen futispaidan ja siniset höyhenenkevyet Adidakset jalkaan. Nyt ei ole niin nökön nuukaa, koska olen ollut liki viikon äijäporukalla Artun kanssa kaksin himassa. Marjo on ollut Lapin reisulla sukulaisissa sukkuloimaissa, mutta palaa huomenna kotiin, mutta vielä aion ehtiä vielä jotenkin järjestämään syntyneen kaaoksen. Vaan eipä Rocky:kaan vaatteilla koreillut kun treenasi.

En juoksekaan normaalia kympin lenkkiäni jossa sahataan ekaa (ja vikaa) kolmen kilometrin pätkää edestakaisin ennen kuin pääsen itse kierrokselle, vaan kierrän kylän takaa peltojen ja metsien välistä Klaukkalan kylän toiselle puolelle. Klaukkalantieltä käännyn Shellin kohdalla Metsäkyläntielle, ohitan Ducati-liikkeen ja aloitan nousun ylämäkeen. Lantio eteen, ryhti suoraksi, lyhyempi askel ja kädet korostetusti heiluttamaan tahtia ja tunnen kuinka voima välittyy selän lihaksista saakka tiehen. Pari kilometriä on jo takana ja juoksu tuntuu hyvältä ja pääkin toimii harkitummin kuin aikaisemmin, ilmeisesti 14 kilometriä, mikä tulee olemaan kokonaismatka, herättää tervettä pelkoa välttää ylimääräinen hötkyily.

Kolmessa ja puolessa kilometrissä huomaan taas olevani jonkinlaisessa vuoristoradassa ja pudotan nousussa kämmenet lantion korkeudelle ja ojennan sormet suoriksi. Kyynerpään kulma loivenee ja heiluvan massan vipuvarsi pitenee, joten saan käsistä lisää voimaa. I still got it. Käännös vasempaan pois Metsäkylätieltä tapahtuu 5,4:n kilsan kohdalla, ja nyt pitää aloittaa henkisten voimavarojen käyttö. Tähän mennessä olen mielessäni soittanut hysteerisiä trance&techno biisejä (no iPod for me thank's), mutta tästä eteenpäin rynnistän päässäni voittajana maaliin Lontoon ja New Yorkin maratoneilla - hurjalla loppukirilla ja jumputtavan taustamusiikin saattelemana. Taasko joku hemmetin mäki painaa päälle?

Käännös seuraavassa risteyksessä kohti Klaukkalaa tapahtuu 6,8:n kilometrin kohdalla. Siihen päästäkseni on minun pitänyt nousta pitkää ja sopivan inhottavaa ylämäkeä, eikä juoksuasento meinaa enään pysyä kasassa. Lantio, selkä, jalat ja kädet vaativat aktiivista paimentamista. Huomaan ettei palautuminen tasamaalla meinaa tapahdu mitenkään nopeasti ja kohta taas kivutaan joku töppäre ylös. Nyt alkavat vasen polvi ja oikea lonkkanivel vittuuntumaan tähän typerään jolkotteluun. "Jos vähän muuttaisin yläkropan painopistettä enemmän taakse, niin helpottaisikohan..." Hätkähdän ajatuksistani koirien vihaiseen haukkumiseen. Tässä puutavaraliikkeen kohdalla on susikoiria aidan takana ja ne aina kuulostavat siltä että haluaisivat käydä kurkkuuni kiinni.

7,7 km takana ja eteeni avautuu pitkä alamäki ja sen jälkeen yhtä pitkä ylämäki - ei ylämäki jatkuu vielä mutkana takana. Vaikka alamäkijuoksu on "palauttavaa" rasittaa se inhottavasti etureisiä ja pohkeita, nyt siis sattuu kroppaan jokaisella alustan muodoilla ja kallistuksilla. Keskityn ryhtiin sitten siinä saamarin ylämäessä ja harkitsen samalla muuttoa Hollantiin tai Pohjanmaalle.

Nyt saattuu miestä jo sisällekin. "Ethän sinä mikään terve ole. Sinulla raskas lääkitys nyt koko ajan päällä ja vaikea sairausaika takana." Muistelen viime torstaista puhelinsoittoa Meilahdesta samalla kun raskaasti huohottaen, enkä niin kovin lennokkaalla askeleella enään edeten, ohitan Klaukkalan taajamakyltin. Tunti ja kaksi minuuttia on kulunut 8,8 kilometriin ja tässä kohtaa tilaisin mielelläni taksin, mutta eihän mulla ole kännykkää, juomapullosta nyt puhumattakaan. Tiedän että jos nyt annan periksi ja otan yhdenkin kävelyaskeleen, saan kävellä loppumatkan kotiin. Jatkan nousemista vielä pari sataa metriä ennen kuin tie kääntyy alas kohti Haikalan ghettoa.

Heinäkuuksi lääkäri laski kortisonin, joka on toinen meidän jengin "avainlääkeistä", määrän 12,5 mg:stä 10:een. Muistelen että Wegener-taistelutoverini Päivi http://sairastuinvaskuliittiin.blogspot.com/ lähetti taannoin viestiä aiheesta:

Prednisolon tms kortisoni

Moi Janne! 

Aattelin kertoa tämmöisen tiedon, jonka opin just amerikkalaiselta wegeihmiseltä. Monelle tulee kovat nivelkivut, kun Prednisolonia tms kortisonia lasketaan alle 20 mg:aan. Nivelkivut ovat siis vierotusoireita. Suomalaiset lääkärit eivät ilmeisesti varoita niistä ollenkaan. 

Lisäksi kun kortisonin määrä laskee about alle 5 mg:aan, USAssa tarkistetaan tuottaako oma keho enää ollenkaan kortisonia. Joskus oman kortisonin tuottaminen alkaa vasta parin kuukauden päästä, ja koska kortisoni vaikuttaa mielialaan, tuo väliaika kuluu masentuneena. Kortisonin laskeminen on siis haasteellista, vaikka mielettömän hienoa sinänsä. Aattelin keroa sullekin, koska ainakin mun lääkärit ovat jättäneet kertomatta kaikki kortisonin haitat.
Terv. Päivi

Eipä varoittanut ei, ja nyt sattuu niveliin niin saatanasti - ihan joka ikiseen. Joku perkeleen mäkikin on kasattu tänne ihmisten asuinalueelle ja vieläpä keskelle tietä. Kymmenen ja puoli kilsaa on nyt matkaa takana, ja jos ei vielä masenna niin elokuussa sitten viimeistään, silloin Prednisolonia syödään enään 7,5 mg/vrk. Mä voisin vetää just nyt purkillisen, koska niistä napeista saa levottomat jalat. Jaa mutta, eihän nämä jalat ole lepoa nähneet pitkään aikaan, siispä lisätään homman haastavuutta. 11:sta kilsassa nimittäin alkaa erittäin jyrkkä nousu Haikalasta ylös ihmisten ilmoille Klaukkalantielle ja hikiset sortsin lahkeet tarttuvat poviin kiinni ja meinaavat vetää housut joka askeleella mukanaan jalasta. Mulla on niin väärä varustus.

Minä lyhennän askeleeni lyhyeksi töpöttelyksi ja etenemistäni voi juuri ja juuri sanoa juoksemiseksi. Ensimmäisen tyrmäävän sadan metrin jälkeen mäki loivenee "normaali" jyrkkyyteen, eikä liki puolen kilometrin matkalla ole mitään helpotusta. Sähkökaapin "Come on Boyz" graffiti saa kuitenkin vanhan ja väsyneen miehen hymyilemään. Ylihuomenna (7.7.) syntyy Kekkilään neloset ja vaimo synnyttänee omansa muutaman vuoden kulutta. Siis syntymäpäivä pöljät, iän saatte arvata. Sadan metrin alamäen ja alikulkutunnelin jälkeen jatkan tuskaista nousua vielä pari sataa metriä Teboilille. Irvistys tuntuu jo jähmettyneen naamalle ja henkeen pistää kuin Moralla.

Teini-iässä jäi Ivalon elokuvateatteri Aslakissa (Inarissa vittu ollut mitään sellaisia ylellisyyksiä) pyörinyt leffa nimeltä Streets of Fire ( Diane Lane, Michael Paré) mieleeni kummittelemaan - poika löytää tytön ja yhdessä he pyrkivät kohti auringonlaskua, ja sitä rataa. Mä tiesin haluavani jonnekin kauas pois sieltä ja löytää sen tytön sitten, ja tämä leffa jotenkin sytytti sen ajatuksen lopullisesti palamaan sieluuni. Kävikin niin että tyttö löytyi sieltä ja hänen kanssaan karistimme pohjoisen tomut jaloistamme ja suuntasimme kohti aurinkoa. 

Sama tyttö osti tuon leffan sittemmin VHS-kasettina syntymäpäivälahjaksi about 25-vuotisbileisiin. Toisella katselulla itse elokuva olikin aika paska, mutta tuo biisi sykähdytti edelleen. Alun ylidramaattinen kaikubasso ja tuskainen naisvokaali kasvaa uusilla elementeillä pitkin kappaletta, päätyen hurjaksi instumenttien ja kuoron äänimyrskyksi. Itse jaksoin katsoa leffan muutaman kerran aina päivää ennen synttäreitä, kunnes hävitin videonauhurit naurettavan vanhanaikaisina keksintöinä taloudestamme noin viitisen vuotta sitten. Ehkäpä ihan hyvä etten ole nähnyt rainaa sen koomin. Tonight is what it means to be young, ja mä hoipertelen kuin ankka apteekin kohdalla. 12,4 km mittarissa. Liikennevalot näyttävät punaista, mutta millään ei ole enään mitään väliä. "Ajakaa saatana vaikka päälle, mutta minä en pysähdy!"

Citymarketin kohdalla ei ole kotiin enään kilometriäkään, pitää vain selvittää suhteellisen jyrkkä alamäki ja piinaavan pitkä tymäkästi jyrkkenevä loppu kotiin. "Nämä sinun vasta-ainearvot ovat nyt 4,2, kun ne pahimmilaan ovat olleet kuluneen vuoden aikana 26,2. Laboratorion raja-arvo "terveelle", heikoksi saadulle Wegenerille on 4,0. Eli lääkkeet ovat tainnuttaneet sen todella rauhalliseksi." Kertoi lääkärini puhelussaan edellisenä torstaina. JESH! Mä olen kotona ajassa 1'44"10 ja mittariin kertyi 13,9 km, ja siis vain 0,2 yksikköä sairas. Kädet ilmaan.