Revin itseni kappaleiksi (K-11)

Tuo ensimmäinen Michael taitaa olla Artulle sukua.

michael_jackson_thriller_official_music_video/

"I'm gonna smash that horrible pink thing."

Tänään on vuorossa aamutaivallus kohti hammaslääkäriä. Viime kerta jäi väliin, kun ehdin jo unohtamaan koko asian. Sain kesäkuussa ajan tarkistukselle lokakuulle ja tajusin sen vasta kun kun lasku kolahti postissa - viikko ajan jälkeen. Tungen surullisen kömpelön pinkin kipsin takin taskuun ja aloitan arktisen vaelluksen hammashoitolaan, pakko vähän ulkoilla vaikka matka onkin tyrmäävän pitkä, puolikas kilometri.

Kerron herra hammaslääkärille (made in Faraway) että sairastan tämmöistä tautia ja syön mömmöisiä lääkkeitä. Paperit luetaan syvän kunnioituksen vallassa ja saan siitä eteenpäin kuninkaallisen kohtelun. Hammasröntgeniin pitää laittaa suuhun joku karsee laatta jossa on metallivarsi, ja se alkaa painaa mun ikeniä. Älähdän ja näytän härpäkettä, hän ottaa sen pois. "Se on ikävä, mä laitan sen sitten viime hetkellä." Ja sen jälkeen kaveri juoksee painamaan laukaisinta ja vielä takaisinkin ottamaan värkin nopeasti pois suusta. Molemmilta puolilta. Mahtavaa.

Täytellessäni kavaakkeen sairaus & lääke -tietoja mietin kehtaanko pyytää jonkun kolmesta henkilökunnan jäsenestä kirjoittamaan puolestani. En. Urhoollisesti, vähän toisella kädellä avittaen, raahaan rohjon pinkin kirjoituskäteni rivien loppuun ja saan ajan hammaskivien poistoon, heti toukokuulle. Matkalla kotiin heitän lääkärin lähettämän saikkulapun Kelaan jossa homma rokkaa. Oikeasti.

Kotimatkalla harkitsen lähtöä Hyvinkäälle vaihtamaan kipsiä, tämä on kova ympäriinsä kun taas alkuperäisessä oli kämmensyrjä (karateiskun puoli) kova, mutta se oli kiinnitetty hengittävällä ja joustavalla harsolla käteen. Ihan kuin olisi ollut kilpailu tehdä lentävä metallinen laite. Nurmijärven sairaala niittasi ja ruuvasi rohjot siivet höyrykoneen kylkeen, eihän se tuhat kiloinen kakka mihinkään lennä. Hyvinkää taittaa palan metallia bumerangiksi ja se lentää aina - ja palaa kiltisti takaisin. Näin koen ajatusmaailman eron, vaikka pointsit eilisille ensikertalaisille kovasta yrityksestä.

Marjo on kaatunut sänkyyn, joten hyppään autoon ja lähden cittarista hakemaan sapuskaa. Pinkki koppura ei todellakaan ole autoilijan valinta, eipä liioin loista ostoskärryjen kanssakaan.

Kotona saan puhelun eiliseltä lääkäriltä. Kuulemma asiantuntijalausunnon mukaan kipsiä ei sittenkään enään tarvita (mähän sanoin).
"Saat varmaan itsekin sen irti" (häh?).
"Toi luutuminen ei ole niin nopeaa aikuisilla, mutta alkuun varovasti sen käden kanssa." (miksi sä mua luulit, ai niin, se lapset lääkäriin päivä oli eilen).

Lapset lääkäriin päivä -video ei taida olla ihan virallinen versio kun selostus puuttuu, mutta asia tulee selväksi. Ehkä lapsirakkaimmille vähän surullista katsottavaa.

Hei jengi, JESH! Pinkit kääreet lentävät ekana roskiin, saksien kanssa vähän mietityttää, mutta tungen kärjet kipsin sisään ja alan nykertää. Hieman itseäkin mietityttää milloin veri rupeaa suihkuamaan ympäri keittiötä. Parikymmentä minuuttia taistelua ja lasikuitusuojus ei enään ole osa minua. Vapaus! Sauna lämpimäksi, vietän siellä kaksi tuntia ja melkein nukahdan lauteille.
Kädet ilmaan...

Violettia voi leikata

Ranteet auki ja rannalle

Lakisääteinen kahvitauko

Nätti ja toimii kuin rautakanki

Alkuviikko syö miestä

Maanantai 21.2. 
Herään kahdeksalta ja totean selän olevan kipeä, jo liiankin tutuksi käyneellä tavalla. Viime kerrasta onkin vierähtänyt aikaa, enkä voi välttyä ajatukselta että tässäkö tämä voittokulku sitten oli, herra Wegener palasi lomalta.

Aamun ensimmäiset lääkkeet, jotka nielen jo sängyssä, saavat aikaan tietynlaisen viivästetyn todellisuuden tilan, ajatus hidastuu. Aamiaisella vedettävät kortisoni ja antibiotti, jotka otin vasta tunnin aamiaisen jälkeen (unohdin), lyövät sitten äijän lähes kanveesiin. Totaalinen tylsämielisyys jomottaa otsassa - päätä särkee ihan kerpeleesti. Pitelen kiinni seinistä ja yritän...öö jotain, mutta mitä? En muista.

Olen kirjoittanut ylläolevan tekstin vaeltaessani tuossa kemikaalien aiheuttamassa murheen laaksossa samalla lapioden kanawokkia naamariin, ja kas, olo kohenee selvästi. Eihän tässä vielä olla normaalitilassa, mutta eiköhän ilman kipulääkkeitä selvitä. Pähkäilen vain tätä ihmisen suorituskyvyn hetkittäistä romahdusta, jos olisin ollut duunissa niin en olisi voinut olla duunissa. Loppupäivä menee normaalin kaavan mukaan, ei ongelmia.

Tiistai 22.2.
Taas lähtee päivä käyntiin selkäkivuilla, mutta ne unohtuvat jo muutaman askeleen päässä makuuhuoneesta. Olenkohan mä allerginen nukkumiselle? Tosin unihan on katkeillut vähintään pari kertaa yössä, jo niin kauan kuin tämä surkea sirkus saapui kaupunkiin.

Aamiaisen katkaisee soitto Meikusta. "Sinun piti antaa tällä viikolla verinäyte. Pääsetkö tänään tai heti aamusta huomenna?" "En. Olen sopinut jo, että huomenna terveyskeskuksessa samalla kun kipsi poistetaan." Eihän siinä mitään ongelmaa loppupeleissä ollut, mutta jotenkin jäi kaivelemaan että miksi yhtäkkinen hoppu. Olisitte silloin joskus sanoneet että tiistaina, eikä ensi viikolla, niin olisin hoitanut asian kuntoon.

Putkimies kävi liittämässä vesijohdot, liimaamassa pöntön paikalleen ja sotkemassa tapetit, sen jälkeen lähdin viemää Marjon volkkaria huoltoon. Vein auton "hovikorjaamolle" Lauttasaareen ja siinä busseilla seikkaillessani kohti kotia painoin seis-nappia Meilahden kohdalla. Hoidetaan pois se verinäyte ajattelin kävellessäni aulan poikki kohti laboratoriota.

Kyltti ovella kertoo labran menneen kiinni klo 14:45 (aivan älytön aika) ja olen siis 20 minuuttia myöhässä. Sisäinen folkewestini kehoittaa menemään keuhkopoliklinikalle, sinnehän verinäyte loppupeleissä tarvitaan. Ilmoittaudun, ja jälleen kerran rouvalla tiskin takana on viive ymmärtää mitä haluan. Enkö osaa puhua sairaalaa? Odotelen näytteen ottajaa, tuttua puuhaa tässä aulassa, nyt ei kulu tuntia vaan vartti. Operaatio tapahtuu siinä samalla penkillä, ja sitten bussimatka pääsee jatkumaan seuraavalta pysäkiltä.

Illalla poistin joskus valkoisena olleen kipsin päällyskääreen, jo valmiiksi käden vapautuspäivää varten. Nukkumaan mennessäni ajattelin: huomenna saunaan.

Keskiviikko 23.2.
Nurmijärven terveyskeskuksessa klo 10:50 ilmoittaudun röntgeniin, mutta sieltä passittavat takaisin normaaliin vastaanottoon. Ensin otetaan kipsi pois ja sitten vasta kuvataan; itse olisin tehnyt toisin päin. Käsi paljastuu rumaksi. Siinä on ryppyjä, painaumia, kesinyttä ihoa ja kellertävä ja lilan vivahteisia mustelmia, muuten vaikuttaa hyvältä, en vain uskalla liikutella juurikaan sormia. Pesen käden varovasti ensimmäisen kerran kuukauteen ja levitän varovasti öljyä iholle. Röntgenin kautta odottamaan kutsua lääkärille, luen kirjaa ja samalla teen varovasti jumppaliikkeitä kädelleni - ohjeen sain jo hoitajalta. Lukemisen haastavuutta lisäävät kiljuvat lapset jotka juoksevat aulassa. Mikä yleinen lapset lääkäriin päivä tänään on? Nehän ovat lisääntyneet ja täyttävät kohta koko maan - tai ainakin tämän aulan.

Lääkäri kokeilee hieman käden liikkuvuutta ja katselee röntgenkuvaa ja painaa sormella murtumakohtaa ja kysyy käykö kipeää. Ei käy. Murtumakohta on suorassa, mutta se ei ole luutunut. Kiitti vaan wegener. Tohtori lähettää kuvat jonnekin josta saa asiantuntijan vastauksen perjantaihin mennessä, joten laitetaan uusi kipsi. "Käykö niin että laitat siihen jotain muuta kuin kipsin, sellaisen tuen joka kestää vettä ja jonka voisin ottaa itse välillä pois." Ei käy. Kaiken tämän liikuttelun ja painelun jälkeen eihän se voi olla enään samassa kohtaa, unohdetaan se kipsi. Ei käy.

Suhteellisen myrtyneenä jään aulaan odottamaan käskyä toimenpidehuoneeseen. Tältä varmaan tuntuu vangista joka joutuu palaamaan takaisin selliinsä. Kuluu lähes tunti. Viittelöin vastaanottoon että menen kahvilaan tekemään yllättävälle pikkunälälle jotakin, ja palaan sitten takaisin istumaan.

Tuntematon keuhkolääkäri soitti verikokeiden tuloksista ja kyseli vointia. Kerroin että selkää särki tänäänkin herätessä ja hän puolestaan informoi tervehtymisen pysähtyneen ja jumittaneen viime viikon arvoihin. Suunnitelma on "sävelletään lennossa" -tyylinen, joten ensi viikon torstaina taas labraan.

On kulunut lähes toinen tunti kun kysyn hoitajalta miksi mitään ei tapahdu. He joita odotan ovat ehkä saaneet kiireisen hälytyksen toisaalle, ja hoitaja kysyy lääkäriltä lähetetäänkö minut Hyvinkäälle. Ei käy. "Mutta kun me ei osata tehdä tuohon sopivaa kipsiä ja hän on jo odottanut pitkään."
"Teette nyt itse. Käsi tähän asentoon."

Kaksi hoitajatätiä on ihan täpinöissään hyöriessään käteni ympärillä, yritys ainakin on kova, ja grande finaleksi valitsen pinkin kääreen taideteoksen ympärille. Opelia ajaessani panen merkille että peukalon tila on ahdas ja sen liike jää vajaaksi, lisäksi murtunut sormi pääsee heilumaan. Pääasia kuitenkin lienee että kädessä on nyt kipsi ja kaikkia vit**taa.

Kotona Marjo rupeaa asentamaan vessan kaapin ovia, mutta saranoiden kiinnitysniksit eivät avaudu meille kummallekaan. Käyn pari kertaa pitelemässä ovea hänen yrittäessä painaa niitä voimalla. Lopulta yritän itsekin kokeilla saisinko napsautettua osat paikalleen. Ei käy. Jouni soita meille.

Artun videopäiväkirja

"Hyvää boolia" 

Lauantai 19.2.

Olen jossain kohtaa ilmaissut tyytymättömyyteni ja halveksuntani blogeja kohtaan, jossa on vain paljon kuvia ja pari ihqua riviä tekstiä mausteena.

Tämä 10 minuutin elokuvan työstäminen kuitenkin oli odottamattoman kovan yritys & erehdys-prosessin tulos. Vaikka monialaguru Johanna Tukiainen onkin sanonut: "Applen Mac-tietokone on paras mitä on." niin ei se paljon auta jos käyttäjä olenkin minä. Luulin että Marjo tietäisi näistä kuvankäsittelyhommista jotain ja kysyinkin (huutaen) häneltä useasti neuvoa. Vastentahtoisesti hän silloin tällöin neuvoikin - ihan päin metsää. Jossain vaiheessa meinasin pistää jo avioerokuponginkin vetämään, mutta ei siitäkään mitään jättipottia olisi tullut, lisänumeroista nyt puhumattakaan.

Anyway, tässä on Arttu-kissan elämää lauantaina vessaremontin "saastuttamassa" talossa. Video ei ehkä anna sitä kaikkein imartelevimpaa kuvaa kodistamme, mutta hei: aina roiskuu kun rapataan ja siivoushan kiihtyi iltaa kohden.

Klikkaa alla olevaa linkkiä katsoaksesi Artun oman elokuvan.
youtube: Kuningas Arttu ja roskaväki 

Toilets Are Forever

Klikkaa yllä olevasta youtube-linkistä asianmukaiset blogi-soundit taustalle soimaan ja sitten lukemaan. 

HEY, CUT IT OUT!

Halleberry! Tulihan se puhelinsoitto vihdoinkin ja uutiset olivat odotetun kaltaisia. Keuhkopirut on saatu tainnutettua niin ettei ne enään riehu sisälläni. 

"Olemme saaneet taudin remissioon." kuten hän asian ilmaisi ja sitähän tässä on jahdattu jo kymmenisen kuukautta. Lääkkeiden määrääkin (sen kalliin Cellceptin) uskallettiin nyt laskea, koska lääkkeet ylipäätään rasittavat maksaa, munuaisia, vatsakalvoa tai jotain. 

Tällä kelillä voitelemme tapetin liisterillä

Nyt on itselläkin oikeastaan ensimmäisen kerran tunne että minusta tulee vielä joku päivä työkalun tapainen henkilö ja soitinkin jollekin työpaikalle varoitussoiton aiheesta. Oma arvaukseni on heinäkuun jälkeen, saikkua piirrettiin taas standardin mukaikainen 2kk, eli huhtikuun loppuun, jota jatketaan tilanteen niin vaatiessa. Mutta se on sivuseikka, nyt tuntuu siltä ettei tätä junaa enään pysäytetä. Vielä kun jaksaisi 4 päivää tuota kipsiä kädessä, niin sekin lähtisi piinaamasta.

Vessa-show on pyörinyt ennakkotietoja pidempään ja talo on siivottu tänään, vaikka homma vielä jatkuu  ja kuntta tulee pölisemään. Paskaa vain oli joka paikassa, eikä sitä enään pirukaan kestänyt - imuroin mukana.
Joskus lupasin Top 3  taksikyydit listauksen, kuten myös edellisen kirjoituksen korvaklinikalle. Toivottavasti se oli herkku.

Paskimmat taksikyydit TOP 3 - sijalla 3

Suunnittelija itse leikkaa ja liimaa

Mersu kaartaa pihaan ohjaimissaan mies jostain kaukaa Balkanin niemimaalta tai vaikkapa pohjois-Afrikasta, kaikki arvaukset ovat yhtä hyviä. Matka Meilahteen alkaa ja pysähdymme ensimmäiseen mahdolliseen risteykseen pihasta päästyämme, matkaa on tavallettu n. 40 metriä, koska vasemmalta lähestyy auto. Paitsi että kun se saapuu "iskuetäisyydelle" niin Borat pistää vankkurit liikkeelle ja olen kerrankin kiitollinen hiljaa ajavasta naisesta. Hänen ilmeensä lienee yhtä tyrmistynyt kuin omani kun ohitamme toisemme lähietäisyydeltä. "Ma voin menna kun tulen oikealta." toteaa el chaföör itsevarmasti. "Sähän tulit kolmion takaa." puuskahdan "Ei ollut kolmiota." "Mä nyt satun asumaan tämä kadun varrella ja ajan tästä risteyksestä joka päivä. Katsoppa tuonne taaksesi, siinä on kolmio. Näetkö?" "Olet oikeassa." 

T.i.l.a. alkaa hahmottua

Hell yeah mä olen oikeassa, ja sä melkein sotkit mut kolariin ajattelen mielessäni. Jos sitä toista autoa olisi ajettu kovempaa, normaalinopeudella, esimerkiksi miehen toimesta olisi pääni taksissa heilahtanut kerralla enemmän kuin koko tällä matkalla yhteensä - ja se heilui ihan pirusti. Yritin lukea lehteä, mutta jamppa kiihdytteli ja jarrutteli moottoritiellä siihen malliin ettei katseen kohdistamisestä tekstiin tullut mitään. Mä en tajua miksi motarilla ylipäätään pitää jarrutella, löysäisit vain kaasun ajoissa etkä heti survoisi sitä pohjaan kun väylää hieman aukeaa. Manskulla moshailu jatkuu kuin hevikonsertissa. 

Another One Bites The Dust

Kalkkiviivoilla, Shellin risteyksessä, Borat päättää ehtiä myös seuraaviin vihreisiin. Keskipakoisvoima vääntää pääni käännöksessä vasemmalle ja kun tuntuu että niskasta repeää lihas, kunnes täyskiihdytys tempaisee kaalin taakse jysäyttäen sen niskatukeen. Valot edessä vaihtuvat punaisiksi ja Borat hyppää jarrulle ja ohjaa samalla kadun oikeaan reunaan, täräyttäen mersun oikean puolen renkaat katukivetykseen. Joten minä sukelluksen jälkeen lähes kolhin pääni sivuikkunaan. Onneksi olo (Wegenerin takia) ei ollut heikoimmaista päästä, joten en enään viimeisillä sadoilla metreillä viitsinyt aloittaa kolmatta maailmansotaa. Vaikka laukaisuvarmistin olikin jo poistettu.

Jätetään ne kaksi kyytiä seuraaviin kirjoituksiin, johonkin hamaan tulevaisuuteen.

Poskiontelot paskaksi

I stink!

Muistelen tässä mennyttä kesää sattumanvaraisessa järjetyksessä samalla kun odottelen lääkärin soittoa Meilahdesta. Kävin viime maanataina keuhkoröntgenissä ja laboratoriossa, ja niiden tiimoilta pitäisi tulla jatkoa hyville uutisille. Vielä kun saisi tämän - jo haiskahtavan kipsin pois kädestä, niin sittenhän se riemu repeäisi.

Marjon vessarempan seuraaminen on jo aiheuttanut jonkin verran syyllistä oloa, kun ei pysty oikein auttamaan (edes pinnan kiristyessä tiukalle). On epädemokraattista kun työnteko, kodinhoito ja -remontti kaatuu yhden kansalaisen niskaan. Hävettää itseäkin.
Tosin vessahan on jo valmis, kun kipsi lähtee viikon päästä. Onhan?

Koeta edes näyttää siltä että hermot menee

Jossain kohtaa viime heinäkuuta, kun omat lääkärit olivat kaikki kesälomilla, juttelin sijaisen kanssa ajoittaisesta paineesta poskissani ja niiden aiheuttamasta kivusta hampaisiin. Hän arveli että kannattaa tehdä aikavaraus naapuritalon korvaklinikalle (myös nenä-), koska terveyskeskus-päivystysratkaisu olisi punkteeraus. Aika saatiin elokuulle ja sovittuna hetkenä ilmaannuin ilmoittautumisluukulle.
"Moi, minulla olisi aika lääkärille."
"Sinun pitää ottaa jonotusnumero tuolta oven vierestä."
Olivat laittaneet koneen aukeavan oven katveeseen, niin että kaikki kävelevät siitä sitä huomaamatta ohi. Sain numeron ja se sama muija kilautti sen samantien sille samalle tiskille mistä juuri olin lähtenyt. Tunsin kuinka kyrpä kasvoi otsaani kävellessäni takaisin.

Pientä laittoo vaatii se vain

Sillä samalla lapulla jonotettiin lääkärille sisään, joten ei se ollutkaan sellaista pompotusta kuten aluksi oletin. Tunnin istumisen jälkeen laitoin puhelimeen virtaa, kielloista huolimatta, ja aloin räplätä sitä kuten kaikki muutkin aulassa istujat. Puoli tuntia lisää ja se kyrpä otsassa oli vetänyt jo pari Viagraa. Kävelin tiskille sen saman muijan  luo joka aloitti tämän stondiksen.
"Minulla oli varattu aika, ja täällä menee myöhemmin tulleita ihmisiä sisään. Mikä juttu tämä on?"
"He menevät eri lääkärille ja sinun lääkärilläsi kestää potilaan kanssa odotettua kauemmin. Istu alas odottamaan."
Minä istuin ja mulkoilin rumasti takaisin paheksuville katseille.
Älkää vittu mulle alkako...

Tunti ja 45 minuuttia myöhemmin siitä kun lapussa lukeva aika oli pääsen sisään apulaisen pahoitellessa viivästystä. Vaikka kiskon emotionaalista käsijarrua tiukemmalle, suusta pääsee ulos tyytymätöntä murinaa. Istun penkille enkä siis makaa kuten Hyvinkäällä, mutta tämähän onkin pro-mesta jossa asiansa tunteva lääkäri arvio tilanteeni sairauteni pohjalta. Paitsi että se nainen puhuu tuossa metrin päässä puhelimeen kaverinsa häistä, on ilmeisesti polttareita järjestämässä. Viisi minuuttia istuskelen kunnes alkaa ne samat kysymykset kuin aina ennenkin. Kysymysten jälkeen hän kaivaa esiin endoskoopin, sellaisen letkun jolla näkee ihmisen sisälle, ja alkaa työntää sitä sieraimestani sisään. Muija käskee pitää pään paikallaan, mutta kun siinä jakkarassa ei ole niskatukea mihin nojata, ja sattuu niin saatanasti. "Viitsisitkö itse kaatua mun miekkaan, niin sun tappaminen on mulle helpompaa" sanoisi samurai rosvolle. Tuskaisen minuutin jälkeen lääkäri tempaisee letkun ulos. "Liian vähän liukastetta." Näen kun  kumihansikoitu käsi avaa vaseliinipurkin, ja mietin katselisinko tuota samaa näkyä mielummin vankilassa kuin tässä nyt.

Silmiin kihoaa vedet ja rystyset valkoisina puristan nyrkkejäni, kun hän armottomasti tunkee kalunsa ahtaasta reistä sisään. Olemme edelleen korvaklinikalla ja lääkäri ihmettelee rauhatonta potilasta joka ei meinaa pysyä paikallaan. Kivuliatten minuuttien jälkeen hän luovuttaa. "Punkteerataan." Hän sanoo sen apulaiselle ja olen liian uupunut väittämään vastaan. Puudutusvanupuikot tökätään nenän perukoille ja teipataan klyyvariin kiinni. Puoli tuntia annetaan aineen vaikuttaa ja sitten otetaan neulat esille. Eihän se varsinaisesti satu, mutta aivoja on vaikea hyssytellä kun rustojen rutina täyttää pään kun neula tunkee läpi. Mietin tuleeko se saman tien niskasta läpi ruston antaessa periksi, voimaa ainakin tuntuu olevan takana, sillä hänen kätensä tärisee ponnistelusta. Sama show alkaa toisellekin sieraimelle, ja hän alkaa selittämään minulle jotakin, kun juurikin ruston läpäissyt  neula tipahtaakin lattialle.
"Ei hätää täällä on ylimääräisiä." Ja taas rutisee...

Vihdoin on letkut päässä kiinni ja hoitohenkilökunta painaa ruutalla vettä poskionteloihin. Tunnen kuinka paine kasvaa pään sisäällä, kunnes räkäinen vesimassa ryöpsähtää nenästäni sylissäni olevaan metalliastiaan. He tutkivat nestettä ja toteavat: ei saalista. Vittu. Normaalisti tämä loppuisi tähän, mutta koska hän on asiantuntijalääkäri eikä tyydy terveyskeskuspäivystysratkaisuihin alkaa hän taas tunkemaan kameraletkua nenääni. Amalgaanit vain paukkuivat hampassa kun purin niitä yhteen. Eikä hommasta tule lasta eikä paskaakaan, johan se jo äsken kokeiltiin. Turhautuneena hän pyytää "päällikkölääkärin"? paikalle. Kuulemma endoskoopilla ei näe mitään ja potilas on poikkeuksellisen levoton. Pomo ottaa käteensä saman vehkeen jolla katsotaan korvaan, sellainen jossa on parin kolmen sentin muovinokka ja valo. "Katsoppa, limakalvot ovat ärtyneet ja paisuneet niin että endoskooppi ei mahdu sinne kunnolla ei siitä näe muuta kuin ärsytyksestä paisuneet limakalvot vasten linssiä - siis pimeyttä." "Ai jaa." Niin vittu, ja sitäpaitsi tämä työkalu ei satu yhtään.

Hoiperrellen kävelen aulavahdin luo ja pyydän häntä tilaamaan taksin. Pihalla odotellessa lasken että tähän reissuun tärvääntyy matkoineen aikaa viisi tuntia ja lopputulos on sama kuin keväällä Hyvinkäälläkin - ei mitään hyötyä. Nyt viisaanpana oletan tietäväni miksi röntgenkuvissa näkynyt lima ei huuhtelun mukana lentänyt ulos. Meillä Wegener-potilailla lima on niin liisteristä ettei se pelkällä vedellä irtoa. Joko liottimia peliin tai sitten kaavitaan, molemmat vaihtoehdot vaikuttavat maalaisjärkeviltä ratkaisuilta, mutta älkää yrittäkö kotona.

Ensi kerralla menen suoraan vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta.

Murtunut mies

Molemmat emännät Espoosta.

"Hyvältä näyttää, me olemme tyytyväisiä", kommentoi minulle soittanut lääkäri keuhkoröntgenkuviani viime check-up-soitolla. Nyt olen nousukierteessä, keuhkomöröt pienenevät tasaista tahtia ja elämä alkaa tuntua suuremmalta mahdollisuudelta tehdä yhtä sun toista. Blogikirjoitus-indeksikinhän sen kertoo: tiuha kirjoitustahti = sairas ja harvakseltaan kirjoittaa terveempi kaveri. Tosin ne unohtivat soittaa viimeisimmän käynnin jälkeen, mutta tuskinpa siellä mitään romahdusta on tapahtunut - silloinhan soitto olisi takuuvarmasti pirahtanut. Huomenna taas matka käy kohti Meilahden tornisairaalaa, sittenpähän tiedetään missä päin minä pissaan.

Tällainenkin oli: naisten liikuntapäivä,
Marjo vetää Zumbaa.

Jotta elämä ei olisi liian helppoa, päätin tietoisesti uhmata ylilääkärin nimenomaista kieltoa pelata futsalia. Edellisen kerran jälkeen yskin lavuaarin punaiseksi verestä ja mainitsin siitä hänelle. Tyhmä veto. Repivä liikunta ei juuri nyt sopisi keholleni, ja hän käski minun keskittyä kestävyysharjoitteluun. Nohevana kaverina menin kuitenkin ja ajattelin (tai sitten en) että olen maalivahtina ja puolustajana - ettei tarvitse juosta kovaa. Siinä sitten petersmeicheliä leikkiessäni yritin napata maalin edessä pyörineen pallon käsiini samalla kun yksi kundeista päätti potkaista sen sisään. Sormeenhan se osui. Kuului poksahdus ja jäin hetkeksi tuskissani huutamaan maalille - pallo ei uponnut verkkoon, seuraavaksi juoksin kiroillen pukuhuoneeseen ja upotin käden lavuaariin kylmään veteen.

Meni sitten ihan käteen.

Kohtapa sitä sitten oltiinkin matkalla Hyvinkään sairaalaan, itse ajoin ja yksin. Perkele mitään saattojoukkoja vaikka vähän välillä huippaakin. Vaihteiden käyttö oli himppasen hankalaa koska iskun saanut käsi oli oikea - tottakai. Ilmoittautuessani yksi hoitsista veti mua siitä sormesta ja tuumasi että sullahan löysät nivelet, murtunut se oli. Röntgenin kautta kipsattavaksi ja lääkäri kysyi tarvinko saikkua. "Juu, en." Oikean käden nimettömän luu keskellä kämmentä katkesi viistosti ja käsi kipsattiin hassuun asentoon, jotta se voisi joskus luutua takaisin kiinni.

The Man of the House

Kotona huomasin että juuston höylääminen pelkästään vasemmalla kädellä kuuluvan hankaliin asioihin. Samaan kategoriaan pääsevät nimen kirjoittaminen, lumen kolaaminen, punajuuripurkin aukaiseminen ja Marjon mielestä seksi kun se joutui olemaan päällä. Mekö muka ollaan kaavoihin kangistuttu? Jos se ei sattunut näkemään telkkaria tai jotain.

Onhan tällä kädellä hieman tehty alakerran kusiputkaremonttiakin, hakattu ja revitty seinää. Hiominen alkoi olla näillä keuhkoilla jo turhaa kohtalon härnäämistä, joten siinä kohtaa nostin käden pystyyn.
Kävin minä Mikan kanssa siirtämässä kolme ihan saatanan isoa kaappia Kruunhaasta Pakilaan. Olihan siellä muitakin, mutta jotenkin onnistuin jättämään kipsin kaapin ja seinän väliin. Gran Tourismon pelaaminen muuttui kömpelöksi, kun en ehdi vetää sivuluisuja vasurilla kiinni ja sit pölisee. Lisää kapuloita rattaisiin tuli kun toisesta pleikkarista hajosi kovalevy, ja siinä meni kaikkien Guitar Hero hahmojen lisäksi mun autot ja rahat.

Tero ja minä

Kävin minä talosta ulkonakin, työkaveri muuttaa Ouluun ja hänelle oli järjestetty läksiäspeijaiset. Siellä  tuli juteltua muille kuin sukulaisille enemmän kuin koko vuonna yhteensä.

Onnea matkaan Sami,
I'll miss you ja kiitos Triinille puolikkaasta emännöinnistä -
I'll miss you too. Teille lopuille ei ole niin väliä.

Klikkaa tästä: Lapinlahden-Linnut/Tero-ja-minä/Lyrics

Mailiini oli kolahtanut kunnalta lupa aloittaa lämmitysjärjestelmän muutostyö, joten maalämpö-show pyörähtänee jossain kohtaa Kekkilässä käyntiin.

Italiasta 10. päivä

"Hei hei talo, nähdään taas joskus."

30.6. Keskiviikko 
Last In Line

"Ei viddu nää mahdu, miten kamat oli tullessa?"

Kansa herätetään jo klo 04:00, jotta saadaan leiri liikenteeseen viideltä. Lento Suomeen lähtee klo 07.10, ja jonkun ohjeen mukaan kentällä pitäisi olla pari tuntia aikaisemmin, joten siitä myöhästytään pommin varmasti. Yllättäen zombiorkesteri istuu ja liikkuu Fiatissa ajallaan, Jouni ajaa, Marjo suorittaa aistinvaraista suunnistusta, navgaattori kertoo reitin ja takapenkki vaipuu  apatiaan. Puolivälissä navi sekoaa samassa liittymä-risteys-ympyrässäkin kun Vähärautioiden Torinon matkallakin, Jouni vetää samalla- tai erillälailla pieleen, joten saamme kaikki kertoa oman mielipiteemme minne ajetaan.
Kuski kuitenkin muistaa mitä tietä etsitään, ja saa junamme taas raiteilleen.

Into The Great Wide Open

Tunnin ajomatkan päästä olemme kentän kupeessa, mutta tankki pitää vielä täyttää. Randomilla valitsemme navin tarjokkaista lähimmän ja pyörimme semi-teollisuusalueen näköisellä neighborhood:lla kunnes nuhruisen näköinen huoltoasema löytyi. Joku jamppa löntystää paikalle ja rupeaa tankkaamaan ja jossain kohtaa sanon että riittää jo, koska ei sen tankin piripinnassa tarvitse olla. Jamppa vain jatkaa tankkausta.
"Jo nyt on perkele!" Huidon hetken kuin karateka, mutta kaveri mutisee jotain ja näyttää pumppua. Hän lopettaa kun 20 euroa tulee täyteen, ja yllätys yllätys luottokortti ei kelpaa. Pienessä tuskanhiessä keräämme kolehdin ja saamme vaaditut sentit täyteen.
"Saatanan pälli, olisit lopettanut ajoissa."
"Grazie."

Näkymä taloltamme

Jotenkin "järkeilimme" että auton palautus on miesten hommaa, ja niin naiset ja Nelli jäävät matkalaukkuläjän kanssa lentokentän bussipysäkille. Miten ne saivat kaiken sisälle, hukkaamatta yhtään laukkua tai lasta - en tiedä. Me ajoimme n. kolmen kilometrin päässä olevalle parkkialueelle, jossa huidoimme hetken kansainvälisesti ja ojensimme juhlallisesti avaimet sedälle joka ilmeisesti oli duunissa sillä. Ehdimme vielä kevyellä hölkällä lentokenttäbussiinkin.

Naiset ja muukin omaisuus löytyi helposti, kun tajuttiin mennä sisään ja lopettaa tyhjä pihalla pyöriminen. Muutaman jonotuksen jälkeen kävelimme kohti lähtöporttia, tullaksemme lentokoneen mittaiseen jonoon. Kiva. Onneksi Marjo osti leipää ja vettä, ja soimme varhaisaamiaista täydentävän lisäaamiaisen. Näimme että lastenratasjengi veti suoraan jonon keulille ja kävin sanomassa Jounille ja Mauralle, jotka olivat jääneet meistäkin vielä taaemmaksi kun unohtuvat katsomaan/ostamaan matkamuistoja, että sinne vaan kun muutkin menevät. Juu ei, perussuomalaiseen tapaan sinne jäivät kököttämään. Noh, samaan koneeseen kaikki loppupeleissa menevät,
joten ei kai siinä hittoakaan.

"No höh, eivät suudelleet asfalttia."

Lento edusti perinteistä kaavaa: alkumellakka käsimatkatavaroiden kanssa, joku natiainen (ei Nelli) huusi kuin palosireeni ekan ja vikan puolituntisen, tylsistymistä paikallaan istumiseen ja loppuottelu käytävällä kun kone rullasi Tampereen kentällä. Ai niin, ne matkalaukut vielä hihnalta, jonka eteen kaikki urpåt olivat kasaantuneet niin ettei takaa nähnyt minkälisia laukkuja lipuu ohi. Ja sitten kun eturivistä joku sai poimittua omansa, niin eihän se meinannut päästä siitä mihinkään, kun takaa oli rynnimässä puoli tusinaa heeboa sen jättämälle paikalle. Mahtavaa.

Kaija oli tullut Opelilla meitä vastaan, ja päästiin Ylöjärven kautta kotimatkalle. Kotimaassa.