Maanantai 26.4.
Heti aamusta office-mode aivoissa kytkeytyy päälle ja ottaa kehoni hallintaan: tietokone päälle, kalenteri esiin ja puhelin kouraan. Myyn Helsinki City Marathon 2010 -osallistumiseni lenkkikaverilleni, saan varattua neljän eri virkailijan jälkeen ajan veri-/virtsakokeisiin vappuaatoksi omaan kunnalliseen terveystaloon. Canal Digital satelliittikanavien asentaminen viivästyy edelleen, äijä heiluu jonkun toisen katolla eikä ehdi puhumaan.
Perinteisellä aterioiden välisellä nälkäkierroksella löydän kettion kaapista suklaakätkön, ja muistan kuinka edellisellä viikolla esitelmöin kotimaisen Fazerin sinisen hienoista ominaisuuksista. "Ryhdikkään jykevä koostumus antaa hampaille kunnon vastuksen ja suklaasta lohkeaa reiluja paloja. Se sulaa suussa riittävän hitaasti ja siinä on ihanan täyteläinen tasapainoinen suklaan rehti maku. Maailman kuulut sveitsiläiset ja belgialaiset hienot suklaat valuvat mielestäni suusta kuin ripuli." Nyt on pakko venyttää sallitun rajoja ja pistän Fazerin suklaapalan suuhuni. Alle sekunnissa se lentää suusta lattialle, "mitä hirveetä paskaa..." En ole maistanut linnuille tarkoitettuja talipalloja, mutta veikkaisin sen olevan about tuollaista,
eltaantunutta rasvaperäistä kökköä.
Menen istumaan ulos puutarhaan, lämpimästi pukeutuneena ja vieläpä keltainen viltti jalkojen päällä ja alan lukemaan Hesaria. Puutarhapöydällä on avamaton Twix-patukka jota vilkuilen epäluuloisesti välillä. Muistelen Phenomenon elokuvaa jossa John Travolta näytteli miestä joka sai jonkun oudon taudin ja sen kautta se sai jonkun ihme supervoiman ja sitten se kuoli ja sit sen kaverit piti lopussa bileet. Tää on just tätä, mulle annetaan super-makuaisti joka on sadistinen terveysintoilija. Mä olisin halunnut vaikka lentää tai olla näkymätön tai edes saada vaikka kolmannen silmän etusormen päähän. Lopulta syön toisen paketin sisällä olevista suklaapatukoista, se ei ole pahaa muttei juuri hyvääkään. Hetkinen, Twix kuuluu Mars-konserniin ja missäs päin maapalloa niitä valmistetaan? Ei kai vaan jossain ripulilandiassa? Pakko saada vettä, iso lasi.
Olen saanut kuningasidean: alan kirjoittaa blogia, jotta lääkärini saisi helposti tarvittaessa tietoja minusta. Aion kirjata siihen päivittän olotilani, syömiseni, painoni ym. tarpeellista. Hän voisi helposti vertailla tekstiä ja kontrolli-testituloksia ja arvioida tervehtymiseni tilaa omalta työpöydältään - nerokasta. Koska en itse osaa, Marjo näyttää miten blogi luodaan, ja sit lähtee. Kello on jotain joskus iltapäivällä.
Mä olen aivan täpinöissäni, hyvä kun maltan syödä välillä vimmaisen tekstin luomisen ohella, ja minulla on tunne että tästä tulee hyvä. Blogin kello väittää edelleen että julkaisin ensimmäiseni kirjoituksen vähän jälkeen kahdeksan, itse olen sitä mieltä että asetusten kello näytti kaksi tuntia liian vähän ja korjasin sen vasta pari päivän päästä samalla kun syynäsin kirjoitusvirheitä. Myöhemmin kirjoitettuihin teksteihin tuli oikea aika, mutta tuo ensimmäinen ei muuttunut. Facebookiin alkoi napsahdella ihmisten kommentteja ja kehuja. Katselin lumoutuneena ruutua kuin Euroviisujen pistelaskennassa ja hakkasin F5:sta. Olin niin täpinöissäni että soin sen toisenkin Twix:n enkä edes muista mille se maistui, itse asiassa en muista syöneeni sitä - se vain hävisi.
Suljen koneen juuri ennen puoltayötä. Marjoa en oikeastaan ollut nähnyt koko iltana ja nyt hän jo nukkuu. Päätän ottaa kontrollin elämääni takaisin ja nielaisen vain puolikkaan unitabletin ja asettaudun vaimoni viereen makaamaan. Puolen tunnin päästä kävelen lääkekaapille ja otan sen toisenkin puolikkaan. Mä olen vieläkin siis aivan täpinöissäni.
perjantai 30. huhtikuuta 2010
torstai 29. huhtikuuta 2010
I Can See The Light
Sunnuntai 25.4.
Aamiaisella istuu kolme Kekkiä, joista yksi on kärttyinen huonosti nukutun yön jälkeen. Marjo on joutunut kärsimään minun ennenkuulumattoman kovasta kuorsauksesta ja joutunut vielä jakamaan alakerran olohuoneen lattialle minulle levitetyn kapean patjan Arttu-kissan kanssa.
No eipähän ainakaan kylmä ole ollut.
Itse hyrisen Hesaria lukiessani tyytyväisenä, uni on ollut hyvää, syvää ja riittävää, silmät eivät arista valoa ja päänsärkykin loistaa poissaolollaan. Oululaisen hapankorppu Becelillä voideltuna on mun herkkua, olen syonyt niitä jo pari päivää ja syön taas. En kaipaa siihen muita lisukkeita, juustokin maistuu karvaalle. Nälän tunne on jatkuva, mietin kuumeisesti mitä söisin vaikka leuat jauhavat koko ajan palaa jonka haukkasin kädessäni olevasta leivästä. Vampyyrielokuvien kantava perusajatus alkaa hahmottua omakohtaisesti - you got a thirst for blood or hapankorppu.
ÄMMät käyvät aamulenkillä ja aloittavat pihan kunnostusurakan, haravat alkavat rapsahdella nurmen pinnassa. "Voi voi, nyt ei pysty auttamaan." ajattelen tv:n ääressä ja olen oikeasti tyytyväinen pääset-vapaaksi-vankilasta -korttiini. Tänään taivaan portit sitten aukeavat minullekin, ja pystyn katsomaan ohjelmia ja lukemaan lehtiä saamatta lamaannuttavaa hedaria. Tietokonekaan ei saa kipua aikaan ja aurinkolasit pysyvät pöydällä, olen valmis ottamaan vastaan kaiken mahdollisen imperialistisen hapatuksen mitä 26 tv-kanavaa, 4 kovalevytalleninta ja pari tusinaa dvd-elokuvaa pystyvät minulle tarjoamaan talon kolmesta tv:stä.
Ja sitten on vielä netti, fasten your seatbelts and switch off your brains.
Merjan paluukyyti pyyhkäisee kohta mootoritien Klaukkalan liittymän bussipysäkin ohi ja naiset ovat lähdössä sinne. Päätän lähteä mukaan, koska olen onnistunut tukkimaan pääni täyteen kaikenlaista moskaa Hollywoodista ja tarvitsen raitista ilmaa. Kapuan itse rattiin koska olen mies. Ajamisen tunne nostaa egon potenssiin miljoona ja paisun testosteronista liki sata kiloiseksi. Auto jätetään parkkiin vanhan tien varteen ja siitä kävellään moottoritien ylittävälle rampille ja sitten alas vasemman kautta kiertäen jotta päästään putkahtamaan rampin alapuolelta oikealta kohti kaukana edessäpäin siintävää pysäkkiä. Siis teoriassa.
Minä nojaan moottoritien päällä kaiteeseen, ja katson huohottaen kaukaisuuteen missä ladyt saavuttavat bussipysäkin.
Ohiajavista autoista saan osakseni mittailevia katseita.
"Huumeita vai persettäkö se on myymässä?"
Merja heilauttaa kättään ja niin minäkin, alkaa hidas n.300 metrin paluumatka. Hidastusrampilla katson tarkkaan ettei kukaan aio poistua motarilta, vauhtini on nimittäin niin hidas ettei kukaan usko ettenkö ehtisi alta pois kun autolla on jarrutusmatkaa yli 500 metriä.
Päälle ajaisivat ja ihmettelisivät vielä miten minä voin olla vieläkin edessä. "Mehän nähtiin sut jo minuutti sitten." Sössötä siinä sitten,
kun on Toyotan merkki otsassa ja hampaat konepellillä.
Heti kun Marjo lähtee spinnigiin, minä kaivan mikro-popcornit esiin, näitä olen himoinnut koko viikonlopun. Katson leffaa ja mutustelen pahvilta maistuvia kikkareita, ei ne palaneet tai mennet pilalle ne vain maistuvat pahville. Suussa on aivan karmea rasvakalvo, ja nää oli light-versiota, roikotan kieltäni kuin ajokoira ja yritän pyyhkiä sitä talouspaperilla puhtaaksi, onneksi maito puhdistaa koko suun.
Tottakai se heti haistaa mitä on tullut tehtyä ja naureskellen toruu rasvasta ja suolasta, mutta koska synti ei ollutkaan mukavaa pääsen kuin koira veräjästä. Mä niin rakastan tuota naista.
Mukava päivä päättyy teellä ja 1.tuotantokauden Frendeillä, jonka jaksot näin kolmannella katselukerralla ovat pahasti ohittaneet parasta ennen päiväyksensä. Sohvalle käpertyneenä toinen nukahtaa ennen lopputekstejä ja toinen joutuu ottamaan unilääkkeen.
Aamiaisella istuu kolme Kekkiä, joista yksi on kärttyinen huonosti nukutun yön jälkeen. Marjo on joutunut kärsimään minun ennenkuulumattoman kovasta kuorsauksesta ja joutunut vielä jakamaan alakerran olohuoneen lattialle minulle levitetyn kapean patjan Arttu-kissan kanssa.
No eipähän ainakaan kylmä ole ollut.
Itse hyrisen Hesaria lukiessani tyytyväisenä, uni on ollut hyvää, syvää ja riittävää, silmät eivät arista valoa ja päänsärkykin loistaa poissaolollaan. Oululaisen hapankorppu Becelillä voideltuna on mun herkkua, olen syonyt niitä jo pari päivää ja syön taas. En kaipaa siihen muita lisukkeita, juustokin maistuu karvaalle. Nälän tunne on jatkuva, mietin kuumeisesti mitä söisin vaikka leuat jauhavat koko ajan palaa jonka haukkasin kädessäni olevasta leivästä. Vampyyrielokuvien kantava perusajatus alkaa hahmottua omakohtaisesti - you got a thirst for blood or hapankorppu.
ÄMMät käyvät aamulenkillä ja aloittavat pihan kunnostusurakan, haravat alkavat rapsahdella nurmen pinnassa. "Voi voi, nyt ei pysty auttamaan." ajattelen tv:n ääressä ja olen oikeasti tyytyväinen pääset-vapaaksi-vankilasta -korttiini. Tänään taivaan portit sitten aukeavat minullekin, ja pystyn katsomaan ohjelmia ja lukemaan lehtiä saamatta lamaannuttavaa hedaria. Tietokonekaan ei saa kipua aikaan ja aurinkolasit pysyvät pöydällä, olen valmis ottamaan vastaan kaiken mahdollisen imperialistisen hapatuksen mitä 26 tv-kanavaa, 4 kovalevytalleninta ja pari tusinaa dvd-elokuvaa pystyvät minulle tarjoamaan talon kolmesta tv:stä.
Ja sitten on vielä netti, fasten your seatbelts and switch off your brains.
Merjan paluukyyti pyyhkäisee kohta mootoritien Klaukkalan liittymän bussipysäkin ohi ja naiset ovat lähdössä sinne. Päätän lähteä mukaan, koska olen onnistunut tukkimaan pääni täyteen kaikenlaista moskaa Hollywoodista ja tarvitsen raitista ilmaa. Kapuan itse rattiin koska olen mies. Ajamisen tunne nostaa egon potenssiin miljoona ja paisun testosteronista liki sata kiloiseksi. Auto jätetään parkkiin vanhan tien varteen ja siitä kävellään moottoritien ylittävälle rampille ja sitten alas vasemman kautta kiertäen jotta päästään putkahtamaan rampin alapuolelta oikealta kohti kaukana edessäpäin siintävää pysäkkiä. Siis teoriassa.
Minä nojaan moottoritien päällä kaiteeseen, ja katson huohottaen kaukaisuuteen missä ladyt saavuttavat bussipysäkin.
Ohiajavista autoista saan osakseni mittailevia katseita.
"Huumeita vai persettäkö se on myymässä?"
Merja heilauttaa kättään ja niin minäkin, alkaa hidas n.300 metrin paluumatka. Hidastusrampilla katson tarkkaan ettei kukaan aio poistua motarilta, vauhtini on nimittäin niin hidas ettei kukaan usko ettenkö ehtisi alta pois kun autolla on jarrutusmatkaa yli 500 metriä.
Päälle ajaisivat ja ihmettelisivät vielä miten minä voin olla vieläkin edessä. "Mehän nähtiin sut jo minuutti sitten." Sössötä siinä sitten,
kun on Toyotan merkki otsassa ja hampaat konepellillä.
Heti kun Marjo lähtee spinnigiin, minä kaivan mikro-popcornit esiin, näitä olen himoinnut koko viikonlopun. Katson leffaa ja mutustelen pahvilta maistuvia kikkareita, ei ne palaneet tai mennet pilalle ne vain maistuvat pahville. Suussa on aivan karmea rasvakalvo, ja nää oli light-versiota, roikotan kieltäni kuin ajokoira ja yritän pyyhkiä sitä talouspaperilla puhtaaksi, onneksi maito puhdistaa koko suun.
Tottakai se heti haistaa mitä on tullut tehtyä ja naureskellen toruu rasvasta ja suolasta, mutta koska synti ei ollutkaan mukavaa pääsen kuin koira veräjästä. Mä niin rakastan tuota naista.
Mukava päivä päättyy teellä ja 1.tuotantokauden Frendeillä, jonka jaksot näin kolmannella katselukerralla ovat pahasti ohittaneet parasta ennen päiväyksensä. Sohvalle käpertyneenä toinen nukahtaa ennen lopputekstejä ja toinen joutuu ottamaan unilääkkeen.
keskiviikko 28. huhtikuuta 2010
David Lynch vierailee
Lauantai 24.4.
Haistan veren enkä meinaa saada henkeä, piinaavat muistot palaavat tajuntaani ja pulssi kiihtyy. Pelokkaat silmät pälylevät ympäristöä etsien uhkaavan tunteen aiheuttajaa.
Onneksi saan vihdoinkin niistettyä veriset räkäpallerot nenäliinaan ja vedän ahnaasti happea sieraimieni kautta.
Ensimmäinen yö kotona on takana ja uni oli parempaa kuin sairaalassa ikinä, vaikka se olikin kaukana täydellisestä. Aamiaisella tutkin postia ja löydän kirjeen Hyvinkään sairaalasta. Joko ne nyt laskun lähettävät? Kirjeessä on yhteenveto taudin tutkimuksista ja kiinnitän huomiota riviin jossa sanotaan: poskionteloista ei löytynyt saalista. Muistelen viikon takaista kivuliasta perjantaita ja sitä lievää pettymyksen tunnetta ettei nenästäni pullahtanutkaan samanlaista jalkapallon kokoista keltaista limaklönttiä kuten armeija-aikana. Ehkäpä yksi tai puolikas krediitti takaisin Terveystalolle, paitsi että mä katsoin Hyvinkäällä hoitajan kanssa omaa röntgenkuvaani ja siinä näkyi puurot sieraimessa.
Lumi lentää ilmassa ja hengitän raskaasti, olen aivan liian hengästynyt ja silti käsivarren lihakset jatkavat ponnistelujaan. Hälytyskellot alkavat soimaan ja sitten kuulen viisaan menninkäisen sanat päässäni: "Ei pidä rehkiä, ei ole leikin asia ruveta levittämään talven viimeistä lumikasaa pitkin nurmikkoa". Pihvejä grillaava ruma jättiläinen ottaa pois lumilapion ja piilottaa sen, sanon isälleni heipat ja suljen puhelimen. Veljeni-Mika kerää ruuat tarjottimelle ja käskee seuraamaan sisälle syömään. Minä laahustan huohottaen perässä, nyt kieltämättä nolottaa oma hölmöily.
Lautaselta löytyy paljon hyvää syötävää, mutta makuaisti tökkää parissa sellaisessa kohtaa mikä on ennen mennyt alas. Pahin tuttavuus oli chiliketsuppi, johon kukaan ei oikein enään uskaltanut koskea gastronomisen paasaukseni jälkeen.
Tumma kaunotar tutkii omaa ruokaansa uteliaana ja yrittää selvittää mistä se on tehty, mutta vieressä meuhkaava vihreä hirviö on jatkuvan örvellyksensä ja maiskuttelun lisäksi alkanut haista ehdalle paskalle. Hirviö nuokkuu välillä tuolillansa, vaikka se tuntuu olevan illan isäntä joita kaksi noitaa palvelee. Hyvä ja paha noita (kumpi on kumpi) lähinnä kohottelevat kulmakarvojaan ja vaihtavat katseitaan kun olento päästää ääniä tai hajuja. Kaunotar katsoo omaa rakasta rumaa jättiläistä, jota kammottava käry ei tunnu häiritsevän, vaan hän selittää hirviölle jotain monsterista, Ducatin Monsterista.
Lääkeiden sivuvaikutuksena mainittakoon ilmavaivat, ja tuhnuttelin täysin estottomasti ruokapyödässä. Veljeni tyttöystävä-Luisa on ainut jolla on eri sukunimi kuin meillä muilla (toistaiseksi), ja hän tuntui selvästi kiusaantuvan ympärilleni levittämästä tunnelmasta. Marjon mielestä myös suulla puhutut juttuni olivat olleet erinomaisen huonoja läpi ruokailun ja Merjakin oli sitä mieltä että kahdessa promillessa olen ollut joskus fiksumpaa seuraa.
Iltaa vietetään jutustellen ja kuulumisia vaihdellen vieraiden istuessa sohvalla ja minä olen levittänyt patjan olohuoneen lattialle. Siinä oli hyvä vihreässä hupparissani ja aurinkolasit päässä lepäillä ja pier...niin meillä muuten paloi monta kynttilää. Kun muut alkoivat katsomaan valokuvia Marjon Tansanian matkasta, niin minä kokeilin jälleen televisiota.
Oli myöhä, noita oli juuri siivonnut koko keittion ja ruokailutilan ja kiipesi väsyneenä portaita kohti makuukammiotaan kun SE alkoi. Seiniä tärisyttävä luihin ja ytimiin menevä järisyttävä hirviön kuorsaus. Mikään kirvestä pienempi tarvekalu ei tulisi hiljentämään tuota pärinää. Tuskastuneena hän otti tyynynsä ja täkkinsä mukaan ja palasi takaisin alakertaan nukkumaan kapealle patjalle. Kuorsauksen ääni tunki silti läpi talon kerroksesta toiseen, kateellisena hän ajatteli toista noitaa joka jo nukkui omassa kammiossaan häiriintymättä. Kynttilöitä ei vielä uskaltanut sammuttaa, joten valokin kävi silmään kuten myös haju. Korinaa kuunnelessaan hän ei enään ollut varma halusiko hän olla se hyvä vai paha noita.
Haistan veren enkä meinaa saada henkeä, piinaavat muistot palaavat tajuntaani ja pulssi kiihtyy. Pelokkaat silmät pälylevät ympäristöä etsien uhkaavan tunteen aiheuttajaa.
Onneksi saan vihdoinkin niistettyä veriset räkäpallerot nenäliinaan ja vedän ahnaasti happea sieraimieni kautta.
Ensimmäinen yö kotona on takana ja uni oli parempaa kuin sairaalassa ikinä, vaikka se olikin kaukana täydellisestä. Aamiaisella tutkin postia ja löydän kirjeen Hyvinkään sairaalasta. Joko ne nyt laskun lähettävät? Kirjeessä on yhteenveto taudin tutkimuksista ja kiinnitän huomiota riviin jossa sanotaan: poskionteloista ei löytynyt saalista. Muistelen viikon takaista kivuliasta perjantaita ja sitä lievää pettymyksen tunnetta ettei nenästäni pullahtanutkaan samanlaista jalkapallon kokoista keltaista limaklönttiä kuten armeija-aikana. Ehkäpä yksi tai puolikas krediitti takaisin Terveystalolle, paitsi että mä katsoin Hyvinkäällä hoitajan kanssa omaa röntgenkuvaani ja siinä näkyi puurot sieraimessa.
Päätä jomottaa eikä tv:n katselu onnistu yhtään paremmin kuin eilen, silmät ovat valonarat ja joudun pitämään aurinkolaseja sisälläkin. - jossa ilma alkaa tuntua hieman tunkkaiselta. Pukeudun arktisesti pipoon, hanskoihin ja toppatakkiin. Vedän jalkaani uudet juoksemattomat lenkkarini ja köpöttelen ulos +5C ulkoilmaan tyylittömät pokat naamalla.
Lumi lentää ilmassa ja hengitän raskaasti, olen aivan liian hengästynyt ja silti käsivarren lihakset jatkavat ponnistelujaan. Hälytyskellot alkavat soimaan ja sitten kuulen viisaan menninkäisen sanat päässäni: "Ei pidä rehkiä, ei ole leikin asia ruveta levittämään talven viimeistä lumikasaa pitkin nurmikkoa". Pihvejä grillaava ruma jättiläinen ottaa pois lumilapion ja piilottaa sen, sanon isälleni heipat ja suljen puhelimen. Veljeni-Mika kerää ruuat tarjottimelle ja käskee seuraamaan sisälle syömään. Minä laahustan huohottaen perässä, nyt kieltämättä nolottaa oma hölmöily.
Lautaselta löytyy paljon hyvää syötävää, mutta makuaisti tökkää parissa sellaisessa kohtaa mikä on ennen mennyt alas. Pahin tuttavuus oli chiliketsuppi, johon kukaan ei oikein enään uskaltanut koskea gastronomisen paasaukseni jälkeen.
Tumma kaunotar tutkii omaa ruokaansa uteliaana ja yrittää selvittää mistä se on tehty, mutta vieressä meuhkaava vihreä hirviö on jatkuvan örvellyksensä ja maiskuttelun lisäksi alkanut haista ehdalle paskalle. Hirviö nuokkuu välillä tuolillansa, vaikka se tuntuu olevan illan isäntä joita kaksi noitaa palvelee. Hyvä ja paha noita (kumpi on kumpi) lähinnä kohottelevat kulmakarvojaan ja vaihtavat katseitaan kun olento päästää ääniä tai hajuja. Kaunotar katsoo omaa rakasta rumaa jättiläistä, jota kammottava käry ei tunnu häiritsevän, vaan hän selittää hirviölle jotain monsterista, Ducatin Monsterista.
Lääkeiden sivuvaikutuksena mainittakoon ilmavaivat, ja tuhnuttelin täysin estottomasti ruokapyödässä. Veljeni tyttöystävä-Luisa on ainut jolla on eri sukunimi kuin meillä muilla (toistaiseksi), ja hän tuntui selvästi kiusaantuvan ympärilleni levittämästä tunnelmasta. Marjon mielestä myös suulla puhutut juttuni olivat olleet erinomaisen huonoja läpi ruokailun ja Merjakin oli sitä mieltä että kahdessa promillessa olen ollut joskus fiksumpaa seuraa.
Iltaa vietetään jutustellen ja kuulumisia vaihdellen vieraiden istuessa sohvalla ja minä olen levittänyt patjan olohuoneen lattialle. Siinä oli hyvä vihreässä hupparissani ja aurinkolasit päässä lepäillä ja pier...niin meillä muuten paloi monta kynttilää. Kun muut alkoivat katsomaan valokuvia Marjon Tansanian matkasta, niin minä kokeilin jälleen televisiota.
Oli myöhä, noita oli juuri siivonnut koko keittion ja ruokailutilan ja kiipesi väsyneenä portaita kohti makuukammiotaan kun SE alkoi. Seiniä tärisyttävä luihin ja ytimiin menevä järisyttävä hirviön kuorsaus. Mikään kirvestä pienempi tarvekalu ei tulisi hiljentämään tuota pärinää. Tuskastuneena hän otti tyynynsä ja täkkinsä mukaan ja palasi takaisin alakertaan nukkumaan kapealle patjalle. Kuorsauksen ääni tunki silti läpi talon kerroksesta toiseen, kateellisena hän ajatteli toista noitaa joka jo nukkui omassa kammiossaan häiriintymättä. Kynttilöitä ei vielä uskaltanut sammuttaa, joten valokin kävi silmään kuten myös haju. Korinaa kuunnelessaan hän ei enään ollut varma halusiko hän olla se hyvä vai paha noita.
Tuhlaajapojan paluu
Perjantai 23.04.
Astuin vihdoinkin ulos aurinkoon, Meilahden sairaalaremontti teki poistumisen sen verran kinkkiseksi että piti välillä kysyä ulko-oven suuntaa. Taksijonossa näkyy autoja, mutta ei kuljettajia, mitäs tämä nyt sitten on? Vierestä kävelevä taksari kysyy tarvitsenko kyytiä, pyöräyttää kantansa 180 astetta ympäri ja kapuamme Toyota Priukseen. Uusi elämä kohti kotia alkaa sähkökäyttöisesti, ja se bensamoottori käynnistyi sitten Pasilan jälkeen kun kiihdytimme ulos kaupungista.
Katselin ja ihmettelin auton kojelautaa, näyttöruutuja, radion HUD-toimintoa sekä vakionopeussäätöä joka jarruttaa tai kiihdyttaa tutkan avulla sen mukaan onko kaistalla tilaa. Olo oli kuin lentokoneen ohjaamossa ja voisinkin vaikka innostua ostamaan tällaisen auton mutta:
a) se on pirun ruma, b) Top Gear on haukkunut sen ihan paskaksi,
a) se on pirun ruma, b) Top Gear on haukkunut sen ihan paskaksi,
c) Antti Tuiskulla on ollut sellainen ja se kehui sitä.
Tulehdusarvoni oli laskenut tänään 180:stä 34:ään, mutta silti päänsärkypilleri piti vetää naamariin. Koska munuaisetkin ovat vaaravyöhykkeellä ja virtsan seasta löytyy liikaa verta, niin suositeltu särkyä helpottava aine on parasetamooli. Ei vain tunnu vaikuttavan minuun pätkääkään, joten päähän sattuu edelleen. Burana ja Ibumax jotka auttaisivat ovat kiellettyjä, ne lisäävät verenvuotoriskiä.
Kotona ovat vastassa Arttu-kissa ja Merja-serkku, joka on saapunut viikonloppuvierailulle. Viiden minuutin kuluttua myös Marjo-vaimo saapuu töistä. Ensimmäinen viikko pitäisi siis ottaa ilman rehkimisiä ja vältellä vieraiden ihmisten seuraa; infektiovaara ja oma vastustuskykyni on nollilla.. Meitä on siis kolme Kekkiä: minä, Marjo ja Merja - ihan kuin lastenkirjasta, sekä kissa samassa talossa. Arvelen että meillä on samat bakteerit ja luonneviat koko porukalla, joten emme pistä Merjaa nukkumaan halkoliiteriin.
Kerron heille seikkailuni sohvalla maaten, kunnes sama työkaveri joka kävi sairaalassa kyselee vointiani ja Marjo ja Merja, eli M&M - äMMät saavat tarinasta pikauusinnan. Puhuminen pistää hengästyttämään, joten käyn facebookissa ilmoittamassa soittokiellosta. Viesti ja mailit olisivat ok.
Patologi Wegener tunnisti taudin runtelemat ruumiit jo 1936, mutta en tiedä missä vaiheessa se pystyttiin diagnisoimaan elävälle ihmiselle. Jossain vaiheessa siitä tuli mahdollista ja ilman lääkitystä (alkuun kun ei vain ollut lääkkeitä) keskimääräinen potilaan elinikä oli 5kk, sitten keksittiin antaa potilaille glukokortikoidia (kortisonia) jolla elinaikaennuste nousi jo vuoteen. Syklofosfamidihoidolla (solumyrkky) höystettynä ennuste on nykyään: 90% sairastuneista on edelleen 5 vuoden jälkeen elossa ja useat elävät vuosikymmeniä. Do I feel lucky, punk?
Ensimmäisellä viikolla syön 60mg kortisonia/päivä, aine piristää ja saa aikaan jatkuvan nälän tunteen, siispä unettumuutta ja lihomista luvassa. Eipä aikaakaan kun ilmoitan olevani nälkäinen, saadaan pötyä pöytään.
Reality check: minulle ei rasvaa, ei sokeria - veren sokerit ylhäällä, eikä alkoholia - munuaiset eivät toimi 100%. Rasvaa ja sokeria ei voi kokonaan välttää, mutta päätän pitää niiden määrän mahdollisemman alhaisena.
Pestopasta ja salaatti maistuvat herkullisilta samoin maito, mutta levässä oli jotain karvasta makua. Hetken ihmeteltyäni huomaan kehittäneeni itselleni makuaistin ja maistan Oltermanni-juuston aavistuksen happamana makuna. Ennen en olisi maistanut murokakkupohjan ja Gyproc-levyn eroa, mutta nyt olin kiusallisen tietoinen erillaisten makujen maailmasta. En muista kaikkea mitä hylkäsin, mutta Kallen mätitahna, joka oli ollut käytössä 2-3 viikkoa sai aikaan sellaisen hulabaloon että vaimo heitti sen roskiin ennen kuin kaataisin koko jääkaapin sisällön lattialle. Rauha palasi keittiöön, vaikka kävinkin pari kertaa huutamassa roskiksessa makaavalle tuubille.
ÄMMät lähtivät shoppailemaan, ja minä pääsin nauttimaan rakkaista ja laadukkaista viihde- elektroniikkalaitteistani. Tv:n katselu piti lopettaa 10 minuutin jälkeen päänsäryn käydessä liian kovaksi. Tonninen Panadoli naamariin ja moottoripyörälehti käteen, lehti nurkaan kun ei pystynyt lukemaan ja tietokone (ei niin laadukas) päälle. Arvaatte varmaan että sain päänsärkyä tv:stä, tietokoneesta ja lukemisesta, minulla itsellä meni muutama tunti oivaltaa se. Silloin tuli katkera fiilis, jos ihminen ei voi muuta kuin maata, niin miten sitä aikaansa kuluttaa? Tallenusten katsominen kotona tv:stä oli ollut minun el doradoni koko sairaalareissun ajan, ja nyt se olikin mahdotonta piinallisen pääkivun takia.
Periaattessa perjantai meni ihan sumussa, melkein koko ajan syöden joko lääkkeitä tai ruokaa ja välillä silmiä lepuuttaen sohvalla, sängyssä tai toisella sohvalla, taisinpa torkahtaa ruokapöydässäkin.
Puoli kymmeneltä unilääke ineen ja nukkumaan.
tiistai 27. huhtikuuta 2010
Meilahdessa alkaa tapahtua
 |
Siitä se antibiootti laitetaan sisään, mutta ei ole tehonnut! Crp tänään 160... |
(se on se sairaala pöljät) Olo on hyvä ja Marjo (vaimo) on saapunut puolentoista tunnin visiitille, tuoden samalla ajanvietettä mukanaan. Hänen poistuttua veljeni tyttö-ystävineen (1 kpl) saapuu katsomaan formula-kilpailua kanssani. Olo alkaa kuitenkin iltaa kohti heikkenemään, päänsärky ja tukkoinen olo saapuvat myös seurakseni. Kaivan kuulokkeet päähän ja napsautan radion auki, siellä soi Jenni Vartiaisen "Mä en haluu kuolla tänä yönä". Eihän tällaista tapahdu kuin elokuvissa, ufo-tauti, enne-biisi, mitä vielä?
Mainitaan nyt tässä kohtaa sairaalaan sängyt, jotka olivat samanlaiset kuin Hyvinkäälläkin. Niissä on keinokuituinen pintalakana, josta on helppo pyyhkäistä kuset ja paskat pois, jos ja kun kontrolli pettää. Se keinokuitu hiostaa ihan helvetisti. Vaikka sairaalan pellepuku onkin suht väljä, niin varsinkin istuvassa asennossa huomaat kohta kalsareiden sauman olevan tyköistuvasti perseessä. Minä ladoin täkkini ja kolme pyyheliinaa alleni, jotta sain mahdollisimman paljon luonnonmateriaalia tuon kammottavan keksinnön päälle. Auttoi se vähän.
Ensimmäinen yö - Danten helvetti
Picture this: on keskiyö, päätä särkee, vituttaa, nokka on tukossa ja on hiostavan kuuma. Ilma on paksuna kuuden hengitysvaikeuksista kärsivän miehen läsnäolosta, neljä kuorsaa epätahtiin, viides lukee (lamppu hohkaa) ja syö sipsejä rapisuttaen pussia häpeilemättä. Minä valvon vaikka on korvatulpat ja pimennyslappu silmillä niin uni ei nappaa, nyt tuli jo äitiä ikävä.
Jotenkin sitten ilmeisesti nukahdin, koska heräsin 6:45 vieruskaverin puhelimen soittoääneen. Tässä kohtaa pieni tarkennus, kaverit ovat kaikki yli 50 ja niiden kännyköiden soittoäänet on TÄBÖILLÄ että varmasti kuulee, ja sit tään sankarin asia oli "Eiku, täällä vielä nukkuu kaikki".
No vittu ei nukunut enään. This place is killing me.
Maanantai
Pomo ja työkaveri kävivät tervehtimässä, vaimo ja broidi kävivät myös - siinä olivat hyvät uutiset. Alkoi henkilökohtainen kivulias helvetti, tulehdusarvot about 160. Särkylääkkeet eivät tehonneet, nenä ei vetänyt vieläkään ja silmät eivät kestäneet pätkääkään valoa. Törmäilin käytävällä laput silmillä matkalla vessaan, pimensin huoneen ja papparaiset katselivat kulmiensa alta etäisesti minulta näyttävää hikolevaa ukkosenjohdatinta joka kerää itseensä koko ajan lisää kipua ja pahaa oloa. Mä oikeasti valitin ja tuskailin ja heittelehdin siinä sängyllä ja olin vihainen - todella vihainen.
Toinen yö - hetki paratiisissa
Heräsin klo 03:30 eikä mitään kipuja. Minulla olisi seuraavana päivänä keuhkojen tähystys enkä saanut syödä klo 04:00 jälkeen, joten vedin 30 minuuttia onnessani muroja ja leipää ja lopuksi hengitin kuumaa vesihöyryä ja sain tukkoisen nenänkin auki. Se oli hieno hetki, olo oli kuin delfiinillä
(vaikka se käykin haukkaamassa happea pinnalta),
kun tunsin hengittäväni kuin veden alla.
Tiistai - tähystys
Tämä on se iso juttu miksi täällä oltiin ja kieltämättä pelotti. Pahinta oli puudutusaineen maku jota vedin henkeen keuhkojen saattamiseksi kivuttomaan tilaan. Sitten letku suusta sisään ja ne katselivat monitorista mistä rupeaisivat nyppimään paloja. Ylilääkärillä kuulosti olevan homma sen verran hyvin hanskassa, että minä relasin ja keskityin hengittämään yskimättä. Siisti ja nopea suoritus ja haluan kiittää koko tiimiä hyvästä työstä, säädöt oli hyvät ja renkaat toimi koko...
 |
| Pimmenyslaput otsalla, hämärän rajamailla. |
Keskiviikko
Herään ilman mitään kolotusta tai kipua, tuntuu aivan mahtavalta olla ilman flunssaa kolmen viikon jälkeen. Kaverita kävi kahvilla ja kaikilla oli niin mukavaa. Minulla oli niin vauhti päällä,
että antoivat unilääkettä että edes joku nukkuisi osastolla.
Torstai - tarkkailupäivä
Herättivät perkeleet puoli tuntia liian aikaisin - suu käy ja ilmassa on kapinahenkeä ja uhoa. Kuulen että ehkäpä huomenna himaan - myyty!
Perjantai
Show käyntiin heti aamusta, perinteisten antibioottien jälkeen minua nesteytetään litran verran suonen sisäisesti, pumppu painaa tavaraa sisuksiin kaksi tuntia. Pahoinvointitabletit naamariin ja nestepussi vaihdetaan syklofosfamidiin - samaan solumyrkkyyn jota käytetään syöpäpotilaiden hoidossa. Ilman tätä ainetta minun ennustetettu elinaikani olisi yksi vuosi (12,5 kk). Make it or brake it, mämmit pysyvät sisällä ja jätkä sen kuin porskuttaa. Tunnin pumppauksen jälkeen vaihdetaan taas litran nestepussiin ja odotellaan taas pari tuntia kun sähköpumppu surraa.
Yhden paikkeilla piuhat revitään irti ja mä vaihdan siviilit päälle. Lääkärin kanssa käydään hoitojuttuja ja lääkkeitä läpi, niitä saakin syödä paljon ja monta kertaa päivässä. Homma etenee viikon periodeilla, tarkkailukäynti paikallisessa terveyskeskuksessa ja kolmen viikon välein Meilahteen tapaamaan vanhaa kunnon sähköpumppua. Saikkua tuli 2 kk, mutta koska viimeinen (jos kaikki menee ok) syklo-hoito on kolmen kk:n päästä, niin luulen...Ja sen jälkeen vasta olisi tarkoitus aloittaa paluu normaalin,
miten voimia riittää.
Nyt otettaisiin kuitenkin ihan rauhallisesti, ei saa rehkiä eikä tavata vieraita ihmisiä - EIKÄ varsinkaan niiskuttavia ja pärskiviä sellaisia. Minä en pidä lapsista, ja nyt ne pikku-perkeleet ovat minulle vaarallisia, niillä on aina joku nuha ja minulla ei ole hetkeen vastustuskykyä flunssa-pöpöille.
Hyvinkään sairaalassa sattuu
Torstai 15.4.
Hyvinkään Sairaalan vastaanotossa on lisäkseni mies, joka oli lyönyt itseään kirveellä käteen. Naureskelivat hoitajien kanssa muovipussiviritystä haavan päällä. Kysyivät minulta tarvitseeko minun mennä makuulle, en varmana mene jos kirvesmieskin nauraa.
Levotonta kiemurtelua ja päänsärkyä tuolilla kunnes minut kutsutaan. Käytävillä on sänkyjä, koska huoneet ovat jo täynnä potilaita. Tarjoavat makuupaikkaa käytävällä ja nyt se kelpaa. Ensimmäinen toimenpide oli syödä lihakeittoa, toivottavasti ne oikeasti sairaat eivät näe kun pipipäätä lellitään.
Otetaan muutama verikoe, kanyyli pistetään käsivarteen kiinni (sattui), röntgen and stuff. Alkaa näyttämään pahasti siltä että auto on jo sakkopaikalla, enkä pääsekään illaksi kotiin. Röntgenin tulos: keuhkoissa keuhkokuumeen kaltaisia jälkiä ja poskionteloissa näkyy jotain mähmää.
Joku seniori oli ottanut hirveen pommin päähänsä ja se tuotiin toipumaan myös käytävälle. Kaveri repi letkunsa irti ja yritti pois, sitovat sen sitten sänkyyn mutteivät tukkineet suuta. Normioloissa se äijä olisi hiljentynyt tavalla tai toisella, mutta nyt ei ollut spiritti ihan pinnassa. Onneksi joku tervehtyi ja minä pääsin osastolle rauhalliseen neljän hengen huoneeseen, mutta säälien muistelen yhtäkin kuumeista naista joka joutui jäämään sen sekopään lähelle potemaan.
Perjantai
Huonosti nukutun (yllätys) yön jälkeen aamu pamahtaa aikaisin käyntiin lääkkeillä ja aamiaisella. Kysyin hoitajalta voisiko joku henkilökunnasta siirtää autoni lailliselle paikalle, hän kehoitti siirtämään itse. Katselin hölmönä tippapullotelinettä joka oli letkuilla kiinni käsivarressani.
"No onhan tässä renkaat alla" tuumin. Ottivat sen sitten pois ja sain auton siirrettyä, ei sakkoa.
"No onhan tässä renkaat alla" tuumin. Ottivat sen sitten pois ja sain auton siirrettyä, ei sakkoa.
Päivän show alkoi poskiontelon puhkaisemisella ja huuhtelulla. Se operaatio tehtiin minulle 3-4 kertaa armeijassa, joten ei pelottanut. Samalla setillä otettiin näytepaloja nenän sisältä, mutta ei siltä juuri puudutetulta puolelta. Tähän operaatioon tarvittiin eri puudutusaine ja se piti pistää neulalla, ei tökätä aineeseen kastettua vanupuikkoa nenään kuten äsken. Sattui niin saatanasti ja erehdyin vielä ynähtämään ja heilahtamaan kun pihdet yrittivät nyppäistä ensimmäistä näytettä. Lääkäri arveli että enemmän puudutusainetta ja pisti sitä arviolta kuusi kertaa lisää; eri paikkoihin totta kai. Eikä ne lihankappaleet meinanneet siltikään lähteä irti. Työskentelytila oli ilmeisen ahdas ja työnsivät sieraimeen sellaisen levittimen, mutta eihän nenäreikä veny kuin esimerkiksi persereikä. Jengi piteli mua päästä, jotta romut eivät lennelleet pitkin lattioita. Kiitelin kovasti lähtiessäni. Nyt punkteeraus pelottaa.
Seuraavaksi raahauduin röntgeniin hermolomalle. Hemmetinmoisessa putkessa makasin ja pidättelin ohjeiden mukaan henkeä, joka kylläkin meinasi välillä loppua kesken.
Illalla lääkäri tuli kertomaan minulle jostain ihan älyttömästä sairaudesta joka oli kuin pöllitty Housen hylätystä jaksosta: Vaskuliittitauti Wegenerin granulomatoosi. Paras paikka Suomessa, jossa pystytään/ osataan hoitaa tätä tautia, on Meilahden sairaala Helsingissä. Tämäkin reissu olisi siis loppupeleissä pitänyt skipata ja mennä suoraan Meikkuun kulkematta lähtöruudun kautta. Nyt sitten odoteltaisiin sieltä vapautuvaa vuodetta.
Vaimo kävi katsomassa minua iltapäivällä perjantaina ja lauantaina. Olin niin pihalla ja ihan finaalissa, että puolen tunnin jälkeen oli pakko luovuttaa ja mennä takaisin sänkyyn. Karu fiilis kun yrittää skarpata, mutta joutuu kuitenkin sanomaan huolestuneelle ihmiselle että lähde meneen, mä en jaksa nyt. Tulehdusarvot huitelivat jossain 140-150 seutuvilla.
Sunnuntai
Ambulanssi nouti minut puolen päivän jälkeen. Paareihin köytettynä suoritin näyttävän poistumisen, mutta grande finale jäi saavuttamatta - ei ajettukaan vilkut päällä. Olisi pitänyt edes huutaa piipaata koko matka.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)