Sairaan huono tarina

Tähän väliin pieni uutisväläys:

Olen saanut kuulla useammaltakin kaverilta, että näytän pirteämmältä kuin mitä he ovat blogista lukeneet. Nyt täytyy muistuttaa että mä kirjoitan yleensä vain päivistä jolloin sattuu ja tapahtuu, koska normipäivistä ei saa oikein kiinnostavaa revittyä, ja saattaahan olla että joissain kohdissa
olen lipsunut pienen liioittelun puolelle.

En siis makaa tajunnan rajamailla sängyssä, jos joku niin luulee. Yleensä huono olo kestää puoli päivää - eikä silloinkaan puhuta mistään infernaalisesta tuskasta (eikä edes anaalisesta, vaikka ihan perseestä se onkin). Krapula lienee lähimpänä minun kivuliasta olotilaa, on vähän kevyempää ja sitten vähän hevimpää tarjolla. Yleisimmät oireet ovat yskä, päänsärky, katkonainen uni ja arka suun sisäpinta.
En kehtaisi kuitenkaan hirveästi valittaa katsottuani tämän dokumentin:

Pe 10.12. FST klo: 22:40 Dokumentti: Evan odotus
Seuraamme 23-vuotiasta Eva Markvoortia, joka bloggasi neljän vuoden ajan elämästään tappavan keuhkosairauden kanssa. Lopulta hän sai uudet keuhkot. Eva kuoli puolitoista vuotta elinsiirron jälkeen, maaliskuussa 2010.

Bloggaaminen on vaarallista puuhaa, toki kyseessä eri tauti kuin minulla, mutta silti... Mimmi oli taatusti syönyt aina aamupuuronsa ja totellut äitiään ja silti se meinasi tukehtua kuoliaaksi omilla keuhkoillaan jo parikymppisenä. Keuhkosiirrännäinen oli jonkun tupakoitsijan, ei paras mahdollinen, mutta oli karun näköiset ne sen omatkikin keuhkot kun lääkäri läsäytti ne siihen leikkauspöydän vieressä olevalle kärrylle. Sitten tyttö meinasi tukehtua niillä uusillakin keuhkoilla samantien sinne sairaalan, kunnes homma alkoi toimia ja lopulta hän pääsi vihdoinkin elämään omaa itsenäistä elämäänsä. Puolitoista vuotta sitä kesti, sitten elimistö rupesi hylkimään vieraita keuhkoja. The end.
Herra Evil-luutio on ollut ja tulee olemaan karun epäreilu.

6.12 Itsenäisyyspäivä oli maanantai ja pihaa kolatessa pisti ponnistelu hengästyttämään, tuntuu että pikku hiljaa joutuu antamaan vähän periksi kun joutuu ponnistelemaan. Ilmakin on toki koko ajan kylmempää, joten ulos ei tee hirveästi mieli mennä rehkimään ja äheltämään. (Valitin kuitenkin.)

Torstaisin on peli-ilta, silloin pelaan sisäjalkapalloa eli futsalia tosi pehmeällä pallolla. Aloin jo puoleta päivin vilkuilla kelloa ja odottaa illan hikisessiota. En tiedä kuinka säälittävää se on, jos puolitoista tuntia pallon perässä on on viikon kohokohta, mutta kaipa sen joku tietää. Kuudelta hölkkään liikuntasalille lumisateessa liiteristä ostetut urheilulasit (keltaisilla linsseillä) päässä. Enään ei sattunut hiutaleet öögaan, 5 euroa well spend. Pelissä vaihdon kerran puoltakin jotta puntit tasoittuisivat, sillä mä olen yks maalitehdas koko ukko kun vedän täböillä valkoiset Adidakset jalassa. Saisikohan Tikkurilalta töitä?

Pelin jälkeen katselin Pride And Glory leffan (Edward Norton, Colin Farrell), joka oli ihan turha, ja tein samalla tieteellisen testin. Alkoholittomat oluet maistuvat järjestään makeilta ja maksavatkin joskus jopa kepuakin enemmän, ja päätin selvittää paraneeko maku ykkösessä yhtään. Paras löytämäni alkoholiton bisse on liiterin sininen (hitto niiden pitäisi maksaa mulle tästä hypetyksestä) ja otin sille kaveriksi saman lafkan vihreän ykkösen - max 2,8%. Ensin join sen sinisen, max 0,5%, ja se maistui itteltään. Ykkönen puolestaan poltteli jo suussa ja nieltäessä kurkussa, alkoholin maistoin selvästi. Viiden minuutin ja noin desin hörppimisen jälkeen alkoi nupissa surrata ja vatsassa kiertää, ei perkele se meni päähän. Viimeksi olen tainnut alkoholia nauttia maaliskuun alussa 2010 (tai jotain), ja nyt desi ykköstä meinaa potkaista takaisin ja ilmeisesti koko purkki vetäisi äijän kanveesiin. Viemäriinhän ne loput joutui kaatamaan kun huomenna joudun menemään tiputukseen,
ei viitsisi olla krapulassa ennen niitä myrkkyjä.

Lääkäriltä kysyin tiputtelun lomassa että mitä mitä sanoisin kavereille jotka kysyvät: "Miten sulla menee? Itse kun en oikein tiedä missä mennään." "Ei oikein tiedetä mekään." Näillä eväillä sitten eteenpäin. Tämä oli toinen ja viimeinen erä Rituksimab-lääkettä. Palataan kuukauden päästä röntgenkuvan merkeissä asiaan ja toivotaan että lääke on toiminut.
Vau mikä diili!

Taas tuli torstai, ja kävin juoksemassa pallon perässä, sivulla ja edessä. Pelaajia oli yksi liian vähän - meidän puolella. Tuli rehkittyä sananmukaisesti enemmän kuin lääkäri määräsi, ja välillä piti maatakin lattialla ja vinkua kuin keltainen kumiankka, kun pallo pomppi toisessa päässä kenttää. Nopeus on tallella, mutta kestävyys ei. Kuntohan tunnetusti heikkenee, jos ei harjoittele tarpeeksi,
joten siitähän sen täytyy johtua.

Perjantain sitten maksoin hintaa siitä ylenpalttiseta kirmailusta. Hengittäminen oli nopeaa ja jouduin käyttämään vain keuhkojen yläosaa, koska en yrityksistä huolimattta pystynyt ylläpitämään syvää palleahengittämistä. Lopulta kävelin terveystalolle ja pyysin saada hengittää happea. Puhallustestien jälkeen totesivat että keuhkot toimivat hyvin eikä lisähapelle ole tarvetta. Kaipa se sitten on ihan hyvä juttu. Onneksi iltaa kohden hengitys alkoi kulkemaan normaalisti ja tämänkin pikku episodin voi unohtaa, kunnes tulee ensi torstain peli-ilta.

Joulua edeltävällä viikolla joudun syömään särkylääkkeitä liki päivittäin, tiistain linkutin ympäri taloa koska oikea nilkka ei taipunut ilman kipua ja rautakankea. Torstaina alkoi flunssa kovalla kurkku- ja selkäkivulla.  Muistelisin että se olikin ensimmäinen "sairastuminen" sitten ison sairastumisen, vaikka mun vastuskyky on käynyt nollilla ja suuri vaara on ollut läsnä useasti aiemminkin. Parasetamoli jatkaa lääkityksen listaykkösenä vielä viikon joulun jälkeenkin ja nukahtamistabletit tekevät myös kauppansa, niitä en olekaan tarvinnut pitkään aikaan.
Eikä sen pitäisi johtua siitä että vaimon joululoma alkoi,
tai että anoppi tuli parin viikon jouluvisiitille.


Marjon kommentti: Olin 7.-10.12. Tukholmassa ja silloin oli kuulemma nukkunut kuin vauva, joten ehkä sillä lomalla jotain vaikutusta kuitenkin on??? Mainittakkoon tässä vielä sellainen detalji, että Jannea kismittää ihan hirveesti, kun ei saa nukkua oven puolella - mikä siis on perinteinen miehen puoli - jotta voisi suojella vaimoaan mahdollisilta örkkien ja murtovarkaiden hyökkäyksiltä. Pitää varmaankin testata, että tuleeko uni paremmin, jos vaihdamme puolia...

Italiassa 9. päivä

29.6. Tiistai
Lazy day at the sun.

Viimeinen kokonainen päivä jäljellä, huomenna aikaisin kohti lentokentää ja kotisuomea. Vähärautiot lähtevät autolla päivä-retkelle Iseon kylään, ja me jäämme makoilemaan puutarhan varjoihin. Aurinko paistaa täydeltä terältä, ja hiki virtaa jos sen säteet osuvat liian pitkän aikaa.

Kello tikittää eteenpäin ja päivä vaihtuu illaksi. Aurinko katoaa pilvien taakse ja painostova tunnelma lupaa sadetta.  Iseon matkaajat palaavaat ja suoritamme autonvaihdon...auto pysyy samana, mutta matkustajat vaihtuvat. Me kaksi lähdmme illaksi Marinan ja jonkun vielä tapaamattoman opettajan kanssa uuteen merenrantaravintolaan. Tilasin mielestäni kokin suositteleman grillattujen kalojen lautasen. Pizzaa en enään jaksanut ja yleensä grillistä tullut on kuitenkin helppoa syödä – paitsi nyt. Lautasella oli kaksi kalan palaa ja kolmea erilaista rapua/äyriäistä, jokaista kaksi kappaletta.
Lautanen näytti ihan mun painajaisiltani,
kaikki kuluneelta vuodelta samassa läjässä.

Alkujärkytyksen jälkeen muistin taas hengittää ja huomasin koko pöydän tuijottavan minua ja lautasta. Rumat pirulaiset eivät mielestäni olleet grilliä nähneetkään ja ensituntuma kalan kanssa sai lisäsävärin jonkin ravun jalasta joka kulkeutui suuhuni ja rusahti nasevati hampaissa. Vaikka olen parissa rapujuhlissa repinytkin ruualtani perseen irti ja imeskellyt nesteet niiden sisältä, en keksinyt miten nähin isoihin panssarimatoihin pääsee käsiksi. Onneksi pöytäseurana on opetushaluisia opettajia, joista yksi näyttää oikein kädestä pitäen miten veitsellä painetaan mahasta kova kuori halki ja sitten saadaan takapää irti, poistetaan loputkin kovat kuoret ja siitä sitten vaan ääntä kohden.

Täällä pitää tilata lisukkeet kuten perunat erikseen, enkä sitä muistanut tehdä. Piti pölliä pari ranskalaista vieressä istuvan pikku-tytön lautaselta kun se ei katsonut, tasaisella purukaluston suorituksella sain lopulta kuitenkin lautaseni tyhjäksi. Tämä oli jo toinen kerta tällä reissulla kun kokeilin olla gastronominen kolumbus, ja taas osui omaan nilkkaan. Tilaan jatkossa pelkkiä pihvejä ja ranskalaisia,
tai käyn mäkissä. Ai niin, mehän lähdetään huomenna kotiin.

Italiassa 8. päivä

28.6. maanantai - Venetsia

"Eikö otettaisi taksia? Ilmastoinnilla, jooko"

Aamulla on vähän huonompi hetki tätä elämää, ja Jouni saa hiivatin ohjauspyörän suosiolla hallintaansa. Tarjolla olisi parisataa kilsaa autostradaa, jotta hullunkuriset perheet pääsevät pällistelemään romanttista kaupunkia veden varassa. Maisemat eivät innosta, joten luen Robert Ludlumin Imperiumia takapenkillä. Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin saavumme kylille ja alkaa ajoreitti-arpajaiset navigaattorista huolimatta, ja kas kummaa lauttaranta löytyy eikä parkkipaikan saaminenkään ole ongelma.

Nousemme laivaan ja istua kökötämme kaikkien muiden kanssa kannella porottavassa auringonpaisteessa, jota tuuli hieman viilentää. Meillä on sotasuunnitelma laadittuna siitä miten lähdemme eri reittiä pitkin kiertämään nähtävyyksiä kuin karttaan on laitettu numerojärjestys. Näin vältämme tomppelituristien aiheuttaman ruuhkan, hah. Maihin päästyämme koko suunnitelma unohtuu koska naiset suuntaavat maksulliseen wc:hen,
vaikka parkkipaikan vessassa olisi saanut käydä ilmaiseksi.
Meidät niin ryöstetään tällä reissulla.

"Eihän tää mee mihinkään."

"Hyvä kun saatiin se lapsenvahti"

view from the bridge

Täällä on sattu-neesta syystä paljon kaarisiltoja joka tarkoittaa suomeksi portaita. Kannamme Jounin kanssa lastenrattaita vähän helvetin monta kertaa päivän aikana, arskan sunittaessa täboillä kivisiä taloja jotka estävät vilvoittavan tuulen vaikutuksen. Pyörimme sokkeloisilla kaduilla enemmän ja vähemmän valtavirran mukana (emme kanavassa veden varassa), kunnes joku hoksaa siestan lähestyvän ja ravintoloiden alkavan sulkea ovia. Nyt on se hetki jolloin pitää olla tarkkana ryöväri-ravintoloiden varalta. Ensimmäinen  paikka ei ota enään asikkaita sisään, siellä pasta-annos olisi kustantanut kympin. Kriteereinä on enään paikka josta ylipäätään saa ruokaa, ja löytyyhän sellainen vaikka sama annos maksaakin jo 16 euroa,
päätämme tarttua täkyyn.

Ahdasta on. Onkohan tämä yksisuuntainen kanava?

Pasta Carbonarat neljälle, lisälautanen Nellille, pieni viinikarahvi, kaksi kahvia ja kaksi jäätelöannosta oli päivän menu. Laskeskelin nopeasti että tästä voisi tulla liki satasen lasku, mutta kun heittää päälle coperton ja verot niin "130 egee gratzie". Kahvi maksoi vitosen kipolta (ilman mainittuja lisiä). Vittu että vitutti, vaikka terassi jossa syötiin olikin siisti ja hieno ja gondolitkin menivät ihan vierestä.

Ihan vain vertailukohtana, tämä yksi ateria kustansi puolet auton vuokrasta tai yhden ihmisen lentolipun verran. Jos ikinä enään tähän mitättömään -
tuskin tunnettuun tuppukylään jalkani kastan, otan omat eväät mukaan.

Tässä seison enkä muuta voi

Kierros jatkui, Markuksen aukiolla ei sentään ollut tungeksi ihmisiä älyttömästi, puluja oli senkin edestä paikalla siipeilemässä. Se tungos jonotti helteessä kirkkoon - piruparat. Me kierrettiin rannan kautta, jossa oli sama markkinahumu kuin aukiollakin, etsimään Huokausten siltaa. Maura piti siitä ja sen historiasta luennon, eikä mulla ollut siihen mitään lisättävää.

Huokausten silta

Löytyihän tuo mutta rakennustöiden vuoksi se oli peitelty Hollywood tyylisesti, ja siksi näytti animaatiosta karanneelta. Kunnon turistikulttuuriin kuuluen Maura osti hatun (fiksu veto aurinkoa vastaan), Jouni t-paidan (tavis) ja Marjo Italia verkkatakin lämpimällä vanutetulla sisäpinnalla (ääliö),
me syötiin Nellin kanssa gelatoa (älyttömmän viisaita molemmat). Täällä on kuumempi aurinko kuin Suomessa.

Rahat on tuhlattu - kotiin.

"Anna määkin hyppäytän"

Ja siellä (melkein) kaikilla oli niin mukavaa

Paluumatkalla olikin sitten meikäläisen vuoro sompailla auto kohti kotia. Moottoritiellä Fiat olikin ilmeisesti parhaimmillaan (ei toki paras, ei lähellekään), kunhan saatiin ensiksi vankkurit kiihdytettyä liikenteeseen. Ohituskaistalla 130-140 mittariin ja vakionopeus-säädin päälle; näin edettiin kunnes piti mennä tankkaamaan. Palvelumittarikin olisi ollut tarjolla, mutta itsepalvelussa oli halvempaa. Tempaisin dieselpistooliin autoon kiinni ja annoin mennä. Parin litran jälkeen tajusin että mittarista saa vain yhtä bensaa ja kolmea eri naftaa, ja tankkasin sitä kalleinta. "Perkele!" pistooli takas, uusi tykki tilalle ja sitten meni jumiin koko paska - toinen perkele. Palvelupuolen poika tuli selvittämään asiaa ja sai huidottua sisälle että avaavat pumpun, jotta saadaan ne halvimmat kiisselit tankkiin. Ja sit mentiin taas, ihan perille saakka ilman suurempaa draama ja vihaista naamaa.

"Tuolla välähti ja tuolla ja... kuuntele miten jyrisee."

Illalla Pisognen laakson ympärille nousi miljoona ukkosmyrskyä, taivas välkkyi kuin discossa ikään ja bassotkin olivat samaa luokkaa. Roikuttiin Nellin kanssa ikkunasta ja ihmeteltiin meteorologista spektaakkelia, sadetta ei kuitenkaan saatu - ilmeisesti vuoret pitivät pilvet kurissa.

Linnan juhlat 40

Tasavallan syntymäpäiväsankari puolisoineen

DArrasta on toivuttu viikonlopun yli ja fiilikset ovat hieman arpapeliä, bit of lows mutta ei mitään vakavaa. Päivät kuitenkin rullaavat eteenpäin, esimerkiksi tiistaina 30.11. heräsin kunnon päänsärkyyn ja selkäkin oli kipeänä jo toista päivää putkeen. Aamupäivä meni sängyssä tv:n, MacBookin, lehden, kirjan ja Artun kanssa. Iltapäivällä oli taas parempi olo vaikka lähteä ulkoilemaan, mutta mitä sitä aikuinen mies suotta pukemaan päällensä kun on kalsareissaan jo niinkin pitkälle päivää kitkutellut.

piece of cake

Perjantaina tarjolla hieman tukkoista oloa, joka voi johtua pölystä joka nousee autotallin lattiasta kun sitä lakaisen. Kovasti on hommaa tehtävänä ennen huomisia bileitä, vaan enpä se ole minä joka joutuu eniten rehkimään. Päivänsankari itse menee tehtävälistansa kanssa ympäri taloa ja imuritkin pääsevät vielä huutamaaan duettoaan.

Tervetuloa, ovet on avoinna, hyppää hurmioon...

Lauantaina 4.12. vietetään Kekkilässä linnanjuhlia; Marjo on kutsunut ystäviään juhlistamaan syntymäpäiviään (9.12) Itsenäisyyspäivävän (6.12.) juhlateemalla: Kotini on Linnani.

alkuillasta vielä katse terävänä ja sormet vikkelinä

Noudan veljeni työpaikalta viini- ja kuoharilaseja, sekä muita tarvikkeita ja tuon samalla koko miehen tänne meille hovimestariksi. Markku saapuu valokuvaamaan ja Ansku kotitalous-opettaja tuo makeaa syötävää kohta saapuville vieraille.

Vieraiden narikka on järjestetty autotalliin, jossa kaiuttimista soi Sibeliuksen tuotantoa mm. Finlandia. Sitten hyvin pukeutuneet vieraat pääsevät sisään, ja me olemme heitä kättelemässä vastaanottoaulassa (eteinen), Markku painaa laukaisinta ja Mika lyö lasin kouraan. Kansaa ilmaantuu paikalle sankoin joukoin eikä kenekään tarvitse palella, vaikka lämmitys on ollut pois päältä jo neljä tuntia.

"Käytteks te täällä usein?"

"Hoi laari laari laa..."

Siinä sitten itse kukainenkin syö, juo/ humaltuu ja keskus-telee omaan tahtiinsa, ja pikkuhiljaa yläkerran Guitar Hero alkaa kiinnostamaan. Täysi helvetti pääsee kuitenkin irti kun alakertaan viritetään Sing Star (joo meillä on kaksi PS3:sta), eikä siltä kailottamiselta enään pelasta edes garage-party autotallissa jossa jokainen voi olla dancefloor hero ilman ohjaimia.

This is my church, this is where I heal my hurts. God is a DJ

Minä syötän biittiä koneisiin ja bassot yskivät niin että kansalla tukka alkaa lepattaa.
"Kovempaa!" huutaa Marjo (vanhuksella alkaa kuulo heikentyä). Yritin pitää volyymit alle kuulovaurion, vaikka tehojen puolesta termi "blast doors" saisi uuden merkityksen - päreet vaan lentelisi pitkin hankia.
Jos 10 on nupit kaakossa, niin mä vedin kakkosella.

Sanoin Kimmolle alkuillasta ettei meillä taida enään olla klo 02 mitään actionia, kun hän palaa keikalta kotiin, mutta niin vain me kohdataan ulko-ovella kun olen menossa vetämään illan viimeisen setin. Sitten kello tulee melkein kolme, autotallin disco sulkee ovensa ja ainakin minun silmäluomet alkavat pikkuhiljaa painamaan, mutta eihän tässä metelissä voi edes harkita nukkuvansa.

"Kato, mä vedän tunteella silmät kiinni. Näätsä? Mä en."

Sing Star mikkien varressa tungeksii kaiken maailman agnetat, anttituiskut, dingot ja keijoannikit julistamassa ikihittien puhkisoitettua ilosanomaa, ja jotkut laulavat jopa kauheassa kaasussa. Kellon saavuttaessa ravintoloiden valomerkin onkin taksien saanti meille suoraan sanottuna helvetin hankalaa, onneksi odottaessa vaihdetaan Guitar Heroon. Itse jään kesken biisin tuijottamaan tyhjyyteen, eli torkahdan seisaalleni, nuotteja menee ohi eikä mies tai kitara reagoi mitenkään. Viimeiset vieraat saadaan ulos talosta klo 04:20.

M/S Autotalli seilaa tukevasti kivijalallaan, yökerhosta löydät kansainvälisen tunnelman.

Kiitoksia kuitenkin kaikille vieraille käynnistä, meillä olisi ollut kuitenkin tylsää kahdestaan pyöriä iltapuvuissa ympäri linnaa, juoda boolia ja seurustella sivistyneesti.

Sunnuntaina palautetaan astiat omaan ravintolaansa ja aloitetaan siivousurakka taas alusta. Se oli tylsää puuhaa, missäs helvetissä ne karaoke-sankarit nyt olivat?

Italiassa 7. päivä

Sunnuntai 27.6.
Vuoristoretkellä

Tänään pakkaudutaan jälleen kerran koko ryhmän voimin Fiat Croman sisuksiin, tarkoituksenamme on suunnistaa vuoristoon eväsretkelle paikallisen englanninopettajan (yllätys) opastamana. Tapaamme Rosanna:n perheineen ostoskeskuksen parkkipaikalla, he puhuvat hyvää englantia, vaihdamme kuulumiset ja saamme perheen omistamalta viinitilalta lahjaksi viinipullot, 2007 oli kuulemma hyvä viinivuosi. Kerromme että aiomme ajaa huomenna Venetsiaan, heidän mielestään siellä on kaikki kallista eivätkä itse sinne lähtisi, jaa ei se kylä sitten taida ollakaan Italialaisen kulttuurin ykkösylpeyden aihe. Laitetaan kuitenkin vankkurit liikenteeseen.

Liki tunnin ajon jälkeen saavumme johonkin tuppukylään josta olisi pitänyt kääntyä vuorelle, mutta tie on suljettu kerran vuodessa järjestettävien historic-autojen kilpailun vuoksi. Isäntä on pahoillaan tapahtuneesta, mutta meillehän vuori kuin vuori näyttää samalta, joten b-suunitelma käyttöön:
he arpovat seuraavan kylän vuoren kupeessa.

Kylän nimi on jo unohtunut, mutta se on jäänyt historian kirjoihin seppien kylänä tai jotain metallin muovaamiseen liityvistä seikoista. Kiesit jätetään rinteen juurelle napsahtelemaan ja itse kävelemme ylös kylään jossa asumukset ovat n. 200-500:n vuoden takaa ja kadut rakennettu sen ajan citymaastureille. Jyrkkiä mutkaisia ja ahtaita mukulakivikatuja tarpoessa ymmärtää nelivetoisen Fiat Pandan suosion paikallisten landepaukkujen kulkuvälineenä - se mahtuu kääntymään ja sillä pääsee ylös ja alas.

nämä ovat sitten niitä huonompia

Kyläkaupassa on suomifilmeistä tuttu tunnelma, neljä viisi myyjää pojottaa kahden seinän eteen vedettyjen tiskien takana ja asiakkaat pyytävät tai osoittavat haluamiaan tavaroita. Marjo, Rosanna ja tämän mies hankkivat eväät - tai lähinnä siis se mies. Kaveri pyytää isolla kädellä leipää, kinkkua, salamia, yms perussettiä kunnes pääsee makeaan ja pikkuleipiin/kekseihin - silloin se flippaa täysin. Tolkuton määrä paakelssia kyytiin ja baanalle. Yritämme Marjon kanssa työntää suomalaisen häveliään tapaan omaa osuuttamme ostosten hinnasta, mutta italialaisen suurieleiseti se ei kelpaa. Parin yrityksen jälkeen saa olla.

"Ostit sitten pipareita?"

Kaveri painaa täyttä höyryä kohti paikallista tunnettua leipomoa, josta saa niitä samoja keksejä joita se just osti säkillisen. Ovat kuulemma leipomossa parempia. No miksi sitten ostit? Jaa varmuuden vuoksi, no onhan se hyvä että on edes paskempia jos parempia ei saisikaan.
Sai niitä - säkillisen.

Kävelemme kultuurihistoriallisilla kaduilla etsien puistoa jossa syötäisiin, ja näemme ja valokuvaamme matkalla yhden jos toisenkin pikkaisen vanhemman rakennuksen. Syömäpaikka löytyy ja pöytä täyttyy tarjottavasta, kaikkea on runsaasti vaikka santsattavaksi ja kun päästään niihin kekseihin, niin kukaan ei meinaa jaksaa oikein syödä. Hyviä ne silti olivat. Matkalla alas autoille pistäydymme kahvilassa espressolla, ja nyt ollaan paikalliskulttuurin ytimessä. Tämä ei ole Milanon tai Rooman trendipellejen näyttäytymispaikka, vaan se mesta jossa nämä paskaisissa kumisaappaissaan pyörivät ihmiset käyvät päivittäin hankkimassa milloin mitäkin kortongeista sanomalehtiin, bensa-asema tämä ei ole (kuten Suomessa olisi).

no joo tämä on alastulosta ja vuoren juurelta

Nousu vuorelle alkaa, kolmen kilometrin korkeuteen noustaan kapeaa serpentiinitietä. Mutkissa  on sentään levennykset vastaantulijoiden varalta ja että kuorma-autokin mahtuu kääntämään. Kaarteet ovat liki 180 astetta, eli käännöksen jälkeen jatketaan lähes tulosuuntaan, mutta edetään korkeammalla.

Isäntäperhe (kaksi aikuista kaksi lasta) ajaa edellä Audi A6:lla, nelivetoinen 3 litrainen turbodiesel automaattivaihteella ja me (neljä aikuista ja pieni tyttö) etuvetoisella 1,6 litraisella turbodieselillä jossa keppivaihde. Käytännössä homma etenee näin: mutkaan sisään ykkösellä tai kakkosella ja kiihdytys suoralle - moottori huutaa ihan sikana. Riittävän pitkän ja loivan suoran sattuessa voi heittää kolmoselle, mutta sitten vauhtia pitääkin olla niin että Audi tulee nopeasti tavoitettua. Kaverillahan ei ole mitään ongelmia, auto valitsee itse sopivan vaihteen ja kaasua painamalla rupeaa tapahtumaan välittömästi. Näin mentiin, minä olin kuin F1 kuski aika-ajoissa, jätin riittävästi tilaa välillemme, jotta sopivassa kohtaa voin laittaa sen kolmosen sisään. Tuntui vain siltä että kun sen tein, niin kaveri oli jo ehtinyt huolestumaan, alkanut himmaileimaan ja odottamaan meitä. Kuitenkin tähän saakka meni hyvin, mutta sitten tuli se koira.

Muutaman hökkelin keskittymän kohdalla, jota kyläpahaseksikin kutsutaan, makasi keskellä tietä koira, joka ei suostunut väistämään. Hiivatti siihen seis ja joku paikallinen alkuasukas raahasi hurtan tien sivuun jatkamaan uniaan. Taas mentiin, paitsi ettei mentykkään - auto sammui. Virrat päälle, tarkistus mittaristoon, käyntiin, ykkönen ineen, varovasti kytkintä, liikkuu puoli metriä... ja sammuu taas. Tätä kokeilin vielä pari kertaa samalla lopputuloksella. Paikallisetkin rupesivat huitomaan ja huutelemaan vieressä. "Perkele turistinako mua pidätte, saatana tässä eka kertaa olla auto ratissa helevetti!" Ja taas sammui viivalle, sen jälkeen kilahdin eikä millään ollut enään mitään väliä. Nopealla ranteen pyöräytyksellä saman tien avaimesta paska tulille, kaasun tallasin pohjaan, kierrokset tappiin ja kytkin surutta ylös. Fiat suti liikenteeseen, ja minä survoin sen vielä seuraavista mutkista läpi moottorin huutaessa hoosiannaa. Sitten kanssamatkustajien huuto herätti taas todellisuuteen ja hölläsin kaasua. Vauhtiakin taisi olla yli kaikkien asetusten... Jälkeenpäin pähkäilin että paikalla oli jyrkempi ylämäki kuin huomasinkaan ja autossa painoa päällä, tai/sekä kone oli ottanut noususta nokkiinsa, ja on jopa mahdollista että mootorinohjaus kytki jonkun hätämoodin päälle eikä siksi antanut tehoja. Tai sitten kuski oli paska.

Ylempänä puut kävivät harvemmaksi ja maisemat avautuivat, myös alas rotkoihin. Tie kapeni koko ajan ylemmäksi siiryttäessä ja nyt oltiin siinä tilanteessa että pahimmillaan vastaan tulevien autojen piti kääntää peilit kohdatessaan toisensa ryömimisnopeudella. Toisella puolella oli vastassa kallio ja toisella pudotus. Kaiteet? Ei tänne ylös mitään kaiteita tuoda, kyllä sen sitten huomaa kun ajaa pois tieltä. Suurimman osan ajasta tie oli kuitenkin riittävän leveää ja näkyvyys seuraavaan mutkaan ja Audiin ok. Silti se alkoi huokauksina ja voivotteluna. Rotko oli nimittäin repsikan puolella ja sillä paikalla istui Marjo - tuo korkeuksien huimapäinen sankaritar joka ei uskalla kiikkua edes katolle tai tikkaille pesemään toisen kerroksen ikkunoita. Jossain vaiheessa autossa huudettiin ihan hysteerisesti, edessä ja takana, että aja keskemmällä vaikka oma peili raapi jo vuoren seinää. Ja aja hiljempaa! Olkaa itse hiljaa! Voi vittu mikä show.

Seuraavassa kylässä haluavat Vähärautiot jäädä pois kyydistä ja jäädä sinne odottelemaan kunnes palaamme huipulta. Perhepoliittisen keskustelun jälkeen Kekit jatkavat matkaa sopimuksella huutaja-saa-ajaa ja saan sanottua isännällekin että painaa sitä kaasua kun näkee että meitzi lähestyy ja kovaa.

"Moottoritievaihdevälitykset ja heikko moottori eivät sovi vuorille, capisca." (Käskymuoto - "Ymmärrä")

henkeen ottaa ja akkakin pitää kantaa

Pääsemme huipulle kuten ovat päässeet monet moottoripyörätkin joita on pysäköity kahvilan edusta täyteen. Otamme reppumme ja ryhdymme patikoimaan polkua ylöspäin, tässä vaiheessa elämää minulla oli lääkäreiden asettama 125-130 pulssiraja. Kolmenkymmenen metrin kävelyn jälkeen taulussa oli jo 150 ja hengitettävä ilma ohutta.

Tunnin sightseeing tour:n jälkeen palasimme autoille ja lähdimme laskeutumaan alas moottoripyörien ja ratsastajien seassa. BTW ne vitun vaihteet toimivat ihan yhtä perseesti alamäkeenkin, kolmosella mentiin ihan helvetin lujaa ja kakkosen moottorijarrutuksella kone huusi kuin syötävä. Kaasuun ei tarvinnut koskea yli puoleen tuntiin.
Kämpillä kaikki olivat ihan finaalissa.


Illaksi lähdemme Marjon kanssa suht' lähellä olevaan Sale Marasino:n kylään illalliselle, Marina numero 2:n ja hänen miehensä seuraan - arvaatte varmaan ammatin. Ravintola löytyi uskomattoman kärrypolun ja pihateiden sokkelon jälkeen, mutta vau olipa hienolla paikalla, korkealla kalliolla järven rannalla Mounte Isola näkyi toisella suoraan edessämme. Marina puhuu hyvää englantia vaikka onkin ranskan opettaja ja vaikkei mies puhu juurikaan hän ymmärtää kaiken, ja seurustelu sujui suhteelisen luontevasti.

He kuulevat Venetsian matkastamme ja kertovat kuinka ravintolat ryöstävät ihmisiä hinnoillaan, eivätkä sinne enään itse lähtisi. Suunnitelmahan tuntuu olevan ihan helvetin fiksu ja minä olisin valmis perumaan, mutta ne naiset...tai tässä tapauksessa yksikin riittää.

Päätän olla italialainen ja tilata paikallisia gastronomisia perinneruokia, jotka maistuvat... öö niin miltä? Alkuruuasta ei jäänyt valtaisaa muistikuvaa, kaipa se oli jotain juustoista pesusienen näköistä joka maistui lähinnä ilmalta - likasukkakorista, mutta pääruoka maistui karjalanpaistilta.
Ei ehkä ollut sitä mitä odotin, mutta näyttelin silti orgasmia ja vastapuoli pääsi lähtemään tyytyväisenä kotiin nukkumaan.

Darra isolla Daalla

Herätys TÄNÄÄN oli kuin paluu taudin alkuaikoihin - kivulias. Vasemman poskiontelon sisällä tuntuu oleva puolen kilon limaklöntti, ja se tekee sellaisen paineen korvaan, hampaisiin ja pään sisälle että itku meinaa päästä. Hoipertelin alakertaan jossa vuorotellen syljen sieluani viemäriin ja kiskon poretabletti särkylääkkeitä kitusiini. Tästähän ne eilen sairaalassa varoittelivat, vaikka lämpöä onkin pari astetta normaalia enemmän en usko että vielä tarvitsee painaa paniikkinappulaa. Aamiaisella kipu nenässä muuttuu inhimilliseksi, mutta nyt tätä kirjoitettaessa paine päässä rupeaa nousemaan, ja melkein tekisi mieli itse porata reikä Black and Deckerillä vasemmasta sieraimesta sisään.

Soitin juuri (klo 11.00) lääkärilleni ja kerroin kuulumiset, niin eikös perkele nyt pidä lähteä tuohon lumipyryyn säätämään kohti Meilahtea. Painot sitten kuitenkin sitä nappulaa ja mun tuurilla koko reissu on for nothing, tai ehkäpä ne saa tuota kipua naamasta vähennettyä. Tällä menolla tuskin olisin kestänyt järjissäni iltaan asti, paine kun lisääntyy tasaiseti koko ajan.

EILEN siis kävin ottamassa uuden lääkkeen tiputuksen Meilahdessa, ei ollut ihan walk in the park -tyylinen tapahtuma. Yöpymisvarusteet mukana saavuin sinne ja tarvitsi odottaa ainoastaan kaksi tuntia että jotain rupesi tapahtumaan. Kyllä kannatti edellisenä päivän oikein puhelimella varmistaa että kaikki on valmiina ja homma alkaa välittömästi laulamaan kun saavun paikalle. Vihdoinkin esilääke suvaitsi saapua apteekista paikalle ja saatiin juna liikenteeseen. Valtaisa varoitusten ja kauhuskenaarioiden maalailu alkoi; mitä kaikkea voi sattua ja minun pitää heti kertoa, jos tulee paha olo tai heikottaa. "No, okei?"

Aluksi sitä litkua piperrettiin minuun ihan mitättömällä nopeudella ja vaikka hoitaja lisäsi nopeuden luultavasti jo saliitun rajan ylikin, minä halusin vain nopeammin pullon tyhjäksi. Silloin iski himppasen heikompi hetki siihen päivään ja päätin kokeilla liikkumista. Lähdin raahaamaan sitä pumpun rohjoa edestakaisin pitkin käytävää. Minulla oli päälläni oma ruutupyjama, hipeti hopeti -huppari ja jalassa juurikin pestyt Adidaksen sisäpelitossut ja kuuntelin musaa Bose-kuulokkeet päässä. Vastaan tullut hoitaja sanoi ettei heillä useinkaan näy noin coolin näköisiä tyyppejä.
"Joo joo, yrität vain pokata mua, koska olen nuori, komea ja terve."
Liikunta auttoi taas pääsemään yhteyteen universumin kanssa ja loputkin loat saatiin pumpattua verenkiertoon. Tunnin verran vielä blandattiin suonistoa normaalilla suolaliuoksella ja sen jälkeen tavarat kantoon ja ukko kotiin. Kuuden tunnin urakka on ohi vaikka lääkäri halusikin mun jäävän yöksi: "Sorry babe, mutta mun honey venaa mua himassa."
Loppuilta pillereiden voimalla tv:n ääressä, perinteinen karanteeni päälle - vilustumisoireet ja infektiot vaarallisia. Roger that.

TÄNÄÄN siis takaisin sairaalaan, ettei vaan paha pöpö ole päässyt iskemään, onneksi sairaalassa ei niitä näy ja kaikki ihmisetkin ovat terveitä, varsinkin keuhkopolilla. Karanteeni - hmmm, mikä tässä yhtälössä alkaa hiertämään mun logiikkareseptoria. Yksi hoitaja tiedustelee että pystynkö odottamaan istuallani penkillä vai pitääkö päästä makaamaan.
Näytänkö mä joltain nynnyltä? Kuluu liki tunti.

"Kekki"!
"Joo!"
"Ai oletkin siellä sermin takana."
"Joo, täällä on tällainen odotusaula."
Verikokeessa muija luulee että meinaan pökrätä kesken kaiken, ja alkaa antaa hengitysohjeita. Ilmoitan ettei kyseessä ole ensimmäinen kerta, en vain halua katsella koko toimitusta enkä niitä työkaluja mitä hän käyttää, vaan lueskelen mielummin viereisen laatikoston tarratekstejä.
Sideharsot, kaarimaljat, gynekologian välineet...

Lääkäri hakee minut juttusilleen, ja ehdottaa korvakliniikkaa (se on samalla myös nenäklinikka) ja poskionteloiden punkteerausta. Ei onnistu laulaa Eino Grön, kaksi turhaa kivuliasta toimitusta saa riittää. "Röntgenkuva näyttää että ontelo on täysin tukossa". Niin näytti edellisilläkin kerroilla, näin itse kuvat Hyvinkään sairaalassa ja olin sata varma että tulehdus on. Kummallakaan kerralla ei saatu saalista (siitä jälkimmäisestä en vielä kirjoittanut, mutta siitä tulee herkku). Lääkäri huomaa nopeasti etten aio hyväksyä ajatusta pelkästään lääkärin logikalla ja apuvoimiakin pitäisi hakea jos väkisin pitää viedä. Hän konsultoi ja palaa asiaan, ja ai niin ruksin viereisen rastin hiirellä että se sun verikoetulos kestää vielä hetken, mutta se hoidetaan. Kuluu liki tunti.

Sama verinäytetäti tulee hakemaan mut uudestaan, koska koko verinäyte pitää uusia. Väärissä koeputkissa kun on väärät jauheet sisällä, tai siis oikeathan ne on, mutta mun näytettä varten ihan pielessä.

Lääkäri piirtää mulle reseptit helpottamaan tukkoista oloa ja laskemaan limakalvojen turvotusta - kitooooos. "Ja sitten tilasin lähetteen korvaklinikalle." Mitä vittua? Silmissä on ilmeisesti välähtänyt ajatukseni, koska hän nostaa kätensä rauhoittavaan eleeseen: "Ei tänään, he soittavat sitten myöhemmin niin pääset keskustelemaan jatkotoimenpiteistä."

Jos sinne menen niin otan mukaan ainakin moottorisahan, taktisen ydinaseen, nunchat (ei ole uskonnollisten naisten keskustelupiiri) ja lopullisena pelotteena Arttu-perkeleen. Lääkärikin myöntää että luultavasti minä olen oikeassa, eikä punkteeraus ja huuhtelu auttaisi mitään. Wegener potilailta pitäisi luultavasti kaapia mäskit pois. Pitäisikö vaihtaa se lähete naisten klinikalle vai otanko korvaklinikalle täältä ne välineet mukaan kun tiedän missä niitä säilytetään. Hän vielä kysyy jäänkö odottamaan verikokeen tulosta. Kysyn mikä on todennäköisyys että hän määrää minut jäämään yöksi - ei voi olla kuulemma niin paha tulos, joten adios. Loppupelissä tämä reissu olisi ollut hätävarjelun liioittelua jos en olisi saanut sitä reseptiä, mutta eihän mun lääkäri sen vuoksi mua tänne pyytänyt vaan sen labratuloksen, jota en siis jää edes odottamaan.
Ensi kerralla en soita.

Pyydän hotajien toimistosta kela-todistuksen taksille ja virtsanäyte-setin. Kohta joku tulee kyselemään lähetteistä ja tarroista, ja kerron etten tarkkaan muista päivää milloin näyte pitää antaa. Ihmeelliseti löydän taas itseni väittelemässä hoitohenkilökunnan kanssa aivan älyttömistä asioista, ja hän päättää lopettaa tämän lyhyeen ja lähteä tarkistamaan läheteasiaa.
"Mä tarvin silti ne putkilot! Fuck!"
Vieruskaveritkin alkavat vilkuilemaan kiinnostuneena mitä tästä sopasta vielä kehittyy. Donna pyyhältää takaisin: "Ei tässä ole mitään ongelmaa, menet vain sinne minne pitääkin ja ne antaa sulle ne purkit."
"Mä olen kerran jotunut steppaamaan terveysaseman pihalla avaamisen aikaan ja vielä kerjännyt sitä purkkia jonon ohi jalat ristissä,
kun mulla ei ollut sitä kotona."
"Ai sä tarvit vain näytteenottopurkit?"
"Niinhän mä just olen sanonut."

Kolmen tunnin oleskelu odotusloungessa on päättynyt, ja taksissa mietin kunka kauhea ihminen minun täytyykään olla tuollaisen shown jälkeen. Taksijonossa vasta viides vankkuri oli sellainen, jolle kelpasi kelalappu maksuksi. Ihmettelen vain, että mitä helvettiä ne neljä junttia oikein venaa sairaalan tolpalla, jos eivät osaa hakea kelalta rahoja. Kauhea, no joo - hyväksytään, mutta puolustan mielestäni omia oikeuksiani,
ja yritän eliminoida turhan pompottelun.

Minä olen tuuletin joka vain odottaa paskan osumista.

Keuhkotähystys

Kuumeinen päivä takana, siis sananmukaiseti - ei kiireen vuoksi, ja eilisestä keuhkojen tähystyksen jälkimaininkikuumeesta alan toipumaan. Ensi viikolla sitten kanyyli taas vaihteeksi käsivarteen ja siitä sitten uutta mämmiä tippumaan, saa nähdä minkälaista jaffaa sillä kertaa tarjotaan.

Eilen marssin pyydetysti klo 7:30 Meilahden uuden kolmiosairaalan kuudenteen kerrokseen, keuhkotautien osastolle, ilmeiseti vanha osasto 82 (8.krs) on lakannut olemasta. Onkohan tämä uusi osasto 62, vai pidetäänkö vanha nimi vaikka kerros ei täsmää? Anyway, hetken hoopoilun jälkeen löytyy hoitajia, jotka osoittavat minulle huoneen numero 13, enteellinen numero osoittauttuu vielä todeksi. Sängyssä ei ole tyynyä, eikä peittoa "Mutta ethän sä varmaan heti rupeakaan nukkumaan." toteaa nainen ja kävelee pois, hyvä hyvä pääsen kohta operaatioon ja saadaan tämäkin homma over and done. Minulla oli matkalaukussani oma pyjama, mutta nöyrryn vetämään sairaalan pellepuvun päälleni, kunhan ensin käyn vaihtamassa sen pykälää pienenpään kokoon. Herätys ja aamupala saapuu huonekaverilleni, minultahan lääkäri kielsi syömisen eilisen klo 22:n jälkeen. Sitten saapuu verinäytteiden ottaja, ja mä olen kuulemma aamun ennätyspotilas - 7 putkiloa verta, wuu-huu!

Kirjan lukeminen ilman tyynyä alkaa ottamaan niskaan sen verran, että käyn pyytämässä sen hoitsujen toimistosta. Ei niin ihan heti, täti tuo sen ja opettaa minulle että ensi kerralla pitää painaa punaista nappia niin joku tulee. Ilmeisesti käytävällä on vaarallista kulkea, voikohan siellä jäädä auton alle? Kysyn kumminkin nappia painamatta että saisinko myös peiton, koska huoneessa on vilpoista. BTW tää lyyli ei tuo sitä ikinä, vaan ilmeisesti mun "oma" hoitaja tuo sen ja kertoo samalla että klo 11:15 alkaa mun show. Hetkinen, mix mä olen joutunut raahautumaan tänne melkein neljä tuntia etuajassa, ja vielä aamuruuhkassa jolloin bussikaistatkin on suljettu kuorma- ja pakettiautoilta (klo 7-9). Verikokeet? Joo niitä saa joka päivä 3.kerroksen päivystyslabrasta ja vaikka mun pitää ottaa lääke tuntia ennen tähystystä, niin silti olisin ehtinyt paikalle ajoissa jos olisin saapunut labraan 9:30-9:45. Käy vielä ilmi ettei syömättä tarvitse olla kuin neljä tuntia nykyään (ja tarkistin blogistani että ensimmäisellä kerralla aika oli kuusi tuntia), ja kaiken hyvän päälle syödä saisin vasta kolme tuntia setin jälkeen, eli 17 tuntia syömättä. Arvaatte varmaan ettei myöhäisempi tapaaminen lääkärini kanssa ollut kaikkein sympaattisin ja siinä rakentaVIMMASSA hengessä käyty.

Lääke tuli ajallaan, mutta sitä en muistanut että puoli tuntia ennen sitä itteään tulee vielä piikki perseeseen, ja se kirveli ja mä kirosin. Ajeltiin sitten mun sängyllä alakertaan, ja alkoivat puuduttamaan mun kieltä ja nielua. Ehkä olen maistanut joskus pahempaa, mutta en vain muista missä, milloin ja miksi. Onneksi puudutuslääkäri oli vanha tuttu, eikä ollut moksistaan kun aloin ärisemään kun se yritti tunkea sitä paskaa lisää mun kurkkuun, vaikka en meinannut saada henkeä kulkemaan edellisen annoksen jäljiltä. O-rengas suuhun etten pysty puremaan, ja eikun menoksi. Sen piti olla helppo nakki, mutta pari kertaa iski paniikki, kun tuntui etten saa happea ja rupeaa yskittämään ja ne vehkeet kutittivat ja tökkivät keuhkoja. Enkä tietenkään voinut sanoa mitään ymmärrettävää, käsittämätöntä älämölöä ainoastaan, huitominen aiheutti ainoastaan sen että homman päälääkäri otti minua kädestä kiinni. No hitto, jos ei muuta ole tarjolla niin mä tyydyn siihen.
Niinpä loppuaika kuljettiin käsi kädessä taloon autioon...or not.

Letkut ulos ja alkoi suuri yskimis- & sylkemisnäytös. Mä olin fyysisesti ihan puhki ja ne mömmöt alkoivat vaikuttamaan niin että en muista paluumatkasta mitään. Havahduin siihen että lääkäri tuli selittämään että voin lähteä himaan ja ensin tutkitaan näytteet ja sitten sovitaan ensi viikolle aika milloin uutta lääkettä tiputetaan. Tai ainakin luulen niin, cause I was so high, enkä palannut todellisuuteen vielä puoleen tuntiin.

Kotona olikin sitten aika vaisu olo, tuntui siltä että kurkun päästä puuttuu pala ja puhuminen sattui. Tuhdisti kipulääkettä kehiin ja perussettiä tv:n äärellä jatkoksi. Niin se ruoka, tein itselleni nuudelisoppaa ja pääsin syömään klo 15:30. Tänään olikin sitten herätessä kuumeinen olo, mutta sitä osattiinkin odottaa. Päivä meni täysin pelastusarmeijalle, vaikka kuume menikin illaksi pois. Täytyy varmaan alkaa varustautumaan 3. maailmansotaan, että talosta löytyy edes kuivamuonaa. Tänäänhän meikäläisen piti vielä olla sairaalassa täysihoidossa, ja mun olisi itse pitänyt käydä kaupassa jo maanantaina, viimeiset hätävarat tuli kaivettua kaapin perältä.

Sen verran pisti taas menomatkan taksikuskin jarruttelut moottoritiellä nypyttämään, että taidan kerätä TOP 3 - paskimmat taksimatkat-listan seuraaviin kirjoitteluihin.
Täytyy vain ensin tarkistaa etten ole jo niistä kirjoittanut.

Uutta putkeen? (3. yritys)

Perjantain kohokohdat toistaiseksi: Marjut-serkku kävi eka kerran meillä kylässä ja lääkärikin soitti ja "kutsui" tiistaiksi keuhkojen tähystykseen sekä uuden lääkkeen lanseeraukseen. Yöksi pitää kuulemma jäädä mutta hanttiin aion kyllä laittaa, ilmaiseksi ette minua saa...

Aamulla kävi yksi monista maalämpöpumppukauppiaista, mutta kun kävi ilmi etten osta heti tänään enkä huomenna, se keräsi kamppeensa ja siirtyi nopeasti paremmille apajille. Aiemmin tällä viikolla saimme kolme uutta ulko-ovea, ja nyt siis sitten pitäisi vaihtaa koko lämmitysjärjestelmä. Illaksi pitää viedä Marjo lentokentälle, josta hän jatkaa matkaa äitinsä syntymäpäiville.
Hurja viikonloppu näin siis tiedossa Kekkilässä, ensiksi Alkon kautta viinaa...eiku - tai jos nyt sokeritonta kolaa cittarista. Soitan kaikki kaverit kylään - jaa, kumpainenkaan ei pääse. No mä katson sitten telkkaria koko päivän ja/tai surffaan netissä - mitä teen muutenkin joka päivä. On se nyt perkele, nyt pitäisi olla rebel ja ainut mikä järkyttää lähipiiriä on mennä ulos haravoimaan lehtiä pihalta, ja sehän on työtä enkä voi tehdä sitä koska olen saikulla. Kyllä joku roti sentään pitää säilyttää.

Medical Report on tällä hetkellä sellainen että alienit keuhkoissa ovat ennallaan, eivät ole kasvaneet mutta eivät pienentyneetkään. Olo on vähän parempi kuin viime viikolla, jolloin joka päivä tipputtiin vähän syvemmälle ojaan. Keuhkotähystys tehdään tutusti työntämällä letku suun kautta kurkusta ineen, ja sen päässä olevalla kameralla näkee mun sisälle.
Mä keskityn lähinnä olemaan oksentamatta.

Ne varmaan kaivavat taas jotain teollisuuskemikaalia esiin uudeksi lääkkeeksi, koska niillä tuntui olla kauhea hinku on pitää mut siellä yön yli. Itse en oikein usko läsnäoloni olevan pakollista vasta kuin seuraavana aamuna, joten tästä sitten luultavasti taistellaan, kuinka verisesti, se jää nähtäväksi. Nykyiset napit varmaan sitten toimivatkin, koska jäin siihen käsitykseen että niiden kanssa jatketaan rinnakaislääkkeenä vaikkakin pienemmällä annoksella kuin nyt. Lääkekattokin on kilahtanut jo tappiin,
joten hinnalla ei ole enään mitään väliä (vuoden loppuun saakka).

Rouva sai vihdoinkin iPhone 4:n, ja mä oman Nokian 97:n takaisin käyttööni. En tiedä pitäisikö tässä nyt sitten itkeä vai nauraa, kun hänelle muu ei kelpaa kuin Apple, ja itselläkin on alkanut tämä noksu vähän tökkimään.
Kohta varmaan Omppu jytää munkin taskussa.

Italiassa 6.päivä

26.6. lauantai - Juhannuspäivä

Nelly: "Hot in Herre" http://www.youtube.com/watch?v=M-qN6TCY85c

It's gettin' hot in here (so hot)

So take off all your clothes

I am gettin' so hot

(uh uh uh uh)

I wanna take my clothes off,

ja siksipä onkin hienoa pakkautua taas autoon. Rouva(t) haluaa lähteä katsomaan paikallisten hehkuttamaa Franciacorta Outlet Villagea, merkkituotteiden ale-myymäläkeskittymää josta saa paloja maanpäällisestä paratiisista aneiden hinnalla.

Tunnin ajomatkan jälkeen siisti suurehko myymäläkylä löytyy, ja jalkaudumme perhekunnittain ihmettelämään imperialistisen hapatuksen määrää ja kirjoa. Marjo etsi jotain tiettyä urheilutossua/sandaalia, jota ei sitten löytynyt, ja itse löysin pari paitaa jotka olivat ranskalaisen tuotemerkin tekeleitä. Olisi ollut pyhänhäväistystä ostaa Italiasta ranskalaisia muotivarusteita, joten emme ostaneet kummalekaan mitään. 

Paluumatkalla käymme katsomassa Sarnico:n kylää, jota meille on kehuttu kauniiksi. Väljemmin rakennettu, uudenaikaisen oloinen – pyörätiet ja kaikki. Suorastaan kotoisan oloinen infrastruktuuri, joka nousisi yllättävän tärkeäksi ominaisuudeksi, jos yhtäkkiä pitäisi ulkomaille muuttaa.

Muiden etsiessä postikortteja, minun täytyy istua varjossa, keräillä voimia, jäähdytellä itseäni, miettiä elämän tarkoitusta, poistaa maailman nälänhätä ja teoriassa ratkaista kylmäfuusion käyttö termospullossa.

Illallinen käydään nauttimassa kylän keskusaukion yhdessä monesta ravintolasssa. Pizza on ihan hyvää, mutta ei niin hyvää että siitä saisi jonkin ylistyslaulun aikaiseksi. Saamari, Suomessakin saa melkein aina parempaa, johtuu varmaan siitä ettei meillä kinkkusiivu ole kymmenen senttiä pitkä, ja se sentään katkeaa vesuria pienemmällä tarvekalulla.
Näiden ei pitäisi täällä lähteä kikkailemaan ruualla jota eivät osaa tehdä kunnolla. Ja se kahvi, tuo suomalainen keksintö...

Satuhetki -lapset eivät riitele

Välihuikka

Tervehdys lukijat.
Pahoittelen että olen degeneroitunut ameeban tai vähintäänkin kotilon asteelle ja hukannut kyvyn kirjoittaa. Alun into on laatunut ja samalla myöskin elinpiirin laajeneminen on vienyt aikaa ja mielenkiintoa kirjoittamiselta, silloin joskus kun blogia aloittelin eivät voimat antaneet myöten muuten kuin istua tai makoilla. Kuoleman pelkokin oli vahvemmin läsnä silloin, joten jotain jälkeä piti itsestään jättää kun ei ne perilliset ole pahemmin kiinnostaneet. Niiden tekemisen harjoittelu on kuitenkin ihan nastaa toimintaa.

Tarkoitus on ainakin kirjoittaa Italian matka loppuun jollakin aikavälillä, mutta koska tarina laahaa jo 4 kuukautta jäljessä on aika päivittää tietoja ja kuulumisia. Tässä käy kohta niin että tarinaa tulee ainakin kahdesta eri aikakaudesta ristiin, mutta eiköhän kaikki jotka ovat nähneet Pulp Fictionin pysy kärryillä.

Wegenerin Granumatoloosi elää ja voi hyvin, se tarkoittaa henkilökohtaisesti sitä että olen itse (toistaiseksi) elossa enkä voi niin kovin hyvin. Solumyrkkyhoidot lopetettiin tehottomina noin kuukausi sitten ja vaihdettiin orgaanisiin täsmälääkkeisiin (Cellcept) jotka on tarkoitettu elinsiirtopotilaille. Sen lisäksi että ne ovat ihan vitun kalliita, enkä saa niistä mitään erityiskorvausta, ne eivät tehoa. Viimeisimmässä röntgenkuvassa näkyy 3-4 möykkyä (granumatoloosia) per keuhko ja ne ovat kasvaneet sitten viime kuvauksen. Joten lisääntynyt kuoleman pelkoko on laukaissut tämän kirjoituksen tekemisen?

Olen aistivinani nuorehkon lääkärin epävarmuudesta, että heidän koristaan on nyt omenat lopussa eikä uusia ole tulossa tilalle. "Täytyy keksiä mitä jatkossa tehdään."  Lohduttavaa, jatketaan kuitenkin lääkkeiden syömistä -
ihan vaan varmuuden vuoksi. Kahdeksan päivän annos maksaa minulle omasta lompakostani 100 euroa, eivätkä nämä napit siis näillä näkymin auta metriäkään.

Töistä ei tarvitse ressata tänä vuonna enään ollenkaan, eikä varmaan pariin kolmeen kuukauteen ensi vuonnakaan - siis jos kaikki menee hyvin. Tällä hetkellä oma ennuste on ettei minusta enään työkalua saada, jos ei löydy toimivia mömmöjä - jos ei löydy niin sitten ei tarvitse välittää enään yhtään mistään, ei edes hengittämisestä. Ei vaan, kävin eilen pururadalla maraton ryhmäni kanssa lenkillä, joka sitten muuttui pikku kisailusta kunnon pudotuspeliksi. Lopulta kiihdytin täboillä jyrkkään ylämäkeen niin että koko muu porukka jäi taakse, ja reilusti. Muuten meni miehekkäästi, mutta en vain saanut enään happea tasamaalla, jotta olisin palautunut kuten silloin joskus, ja seuraavan mäen päällä oli pakko pysähtyä. Onneksi ne muut luulivat että jäin odottamaan lenkkikaveriani Tuomoa, jolla oli alkanut pohje kramppaamaan (ihan helvetin kovaa oltiin siis juostu) ja me käveltiin sitten sieltä pois. Illalla tuntui samalta kuin silloin tuokokuussa ekan lenkin jälkeen ja kylmä hiki oli vielä nukkumaankin mennessä. Aamulla olo oli kuin cowboy:lla jonka selkään on baaritappelussa lyöty rikki useampikin tuoli, mutta kyllä tämä tästä vielä iloksi/eloksi muuttuu.

Elämä jatkuu kuten ennenkin, paitsi läträämisen osalta, kaikkea saa tehdä ja kokeilla (paitsi omaa siskoa ja kansantanhuja), mutta voimapuolessa on vähän vajausta. Ei jaksa sauhuta ja taukokin venyy, nytkin makaan sängyssä klo 11:20 ja kirjoitan uudella hienolla MacBook Pro:llani - siis peiton alla kalsarisillaan. Pitäisi mennä siivoamaan autotallia, mutta odotellaan inspiraatiota. Syödäkin pitää ennen sitä, ja...

Laittakaapa jotain kommenttia kirjoituksiin, niin tiedän vähän suuntia mikä teidän mieltänne askarruttaa ja voin vastata siihen. Muutenhan tarina tulee kuin Moosekselle konsanaan, ylemmältä taholta ilman valitusoikeutta.

Italiassa 5. päivä

25.6. perjantai - juhannusaatto

Maailma (tai ainakin anoppi) kaatuu

Torilla tuntuu olevan tunnelmaa, mutta toi jätkä pilaa kaiken

Päivän suunnitelmana on leirin jakautuminen kahtia: Vähäraution orkesteri suuntaa auton kohti Torinoa, ja Kekin duo jää maleksimaan kulmille.

Aamupalan keskeyttää puhelinsoitto Ivalosta, Marjon ja Jounin äiti on joutunut aivoinfarktin takia sairaalaan.
Oikea puoli on halvaantunut eikä hän pysty tietenkään liikkumaan - eikä myöskään puhumaan tai kirjoittamaan. Jotain tärkeää on mennyt hermokeskuksessa tai synapseissa tai mitokondrioissa tai kannentiivisteen pulteissa rikki. Kaikesta huolimatta suunnitelma pitää, vaikka riehakas tunnelma katosikin.

Kirjastossa yritämme nettiyhteyttä, näillä on täällä oma kunnan serveri mihin koneet loggaavat itsensä sisään, ja jokaisella asukkaalla on omat tunnuksensa. Lainaan kirjastotädin tunnuksia , mutta laihoin tuloksin.
Yhteys on hidas ja koneet from the 80's, juu ei. 

Kävelemme tuuliselle keskus- aukiolle ja valitsemme ranta- kahvilan kahvitteluun. Supermarketin ja sen parkkipaikalle levittäytyneen torin kautta kotiin kaarrettuamme raahaamme kädet venyen ostokset ylös vuorenrinnettä. Paikalliset muuten näyttivät veden jakelupisteen, josta saa normaaliin lisäksi, kuplivaa ja mineraalivettä hanasta. Ilmaiseksi!

Klo 16:00 Marjon tuttu kollega tulee noutamaan meidät ja lähdemme lähikylään kohti hänen taloaan.

Saamme viettää hienon iltapäivän
(vähän paremman) perheen parissa. Ensiksi reipas lenkki koiran kanssa vuorenrinteellä,
jonka aikana hammasta purren pyyhin hikeä
otsalta ja yritin vain pysyä naisten vauhdissa. 

Perheen englantilaisen isän saavuttua töistä paikalle me miehet ja Marjo katsoimme tv:stä tuoreimmat jalkapalloilun uutiset, ja spekuloimme voittajaa. Äidin ja kahden teini-ikäisen tyttären saatua hienon illallisen valmiiksi, istumme ruokapöytään. Isäntä pöydän toisessa päädyssä ja "kunniavieras", siis mä (vain koska minulla on munat), toisessa päädyssä. Vähän kävi protokolla jännittämään, mutta kyllä se siitä suttaantui kun pääsin kertomaan meidän fiksujen ja filmaattisten suomalaisten kansakunnasta.

Oletteko koskaan ajatelleet että jos kaikki Suomen junteimmat ja rumimmin pukeutuneet perusurpot kokoontuisivat yhteen, niiden tunnusbiisi olisi luultavasti Kari Tapion "Olen suomalainen", jota kaikki vetäisivät joukkokaraokessa koko illan. Sehän on italialaisen Toto Cutugno:n "L'Italiano" -käännösiskelmä (siis alkuperäisesti: olen italialainen, siis ainakin noin teorissa about). 

Saunastahan sai monta hauskaa yksityiskohtaa kohottamaan suomikuvaa, lopuksi kerroin suihkuseikkailustani pari päivää sitten paikallisella uimahallilla. Kun olimme poistumassa hallista menin suihkuun normaalisti, mutta kun suihkun jälkeen käännyin huomasin miesjoukon tuijottavan. Tiesin että jotain on pielessä, ja sitten näin toisella seinustalla rivin saluunan ovilla varustettuja suihkukoppeja, oivalsin ettei alastomuus ole ihan yhtä liberaalia täällä kuin himassa. Olin käynyt uikkareiden kastelusuihkussa, mutta koska ne olivat jo kuivat heitin ne olalle ja marssin kuin paraatissa kassit heiluen pukuhuoneeseen vetämään vaatteet päälle. Olisin laittanut tapauksesta tähän valokuvankin, mutta vaimo kielsi.

Ilta ehti jo pimentyä ennen kuin isännät palauttivat meidät majapaikkaan, mutta hauskaa oli koko rahan edestä. Crazie mille.